Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kuvituksia taiteilija- ja kirjailijaelämästä
Kirj.
Suomennos.
Yrjö Weilin, Helsinki, 1902.
Rien n'est si désagréable que d'être perdu obscurément.
Voltaire
Tukholma linnunsilmällä katsottuna.
Oli ilta toukokuun alkupuolella. Mosebackenin pieni puutarha eivielä ollut avattu yleisön käytettäväksi eivätkä kukkaispenkereetvielä olleet kuokitut; lumipisarat olivat työntäytyneet esillemenneenvuotisten lehtikasojen alta ja olivat juuri lopettamaisillaanlyhyen kukoistusaikansa, antaakseen tilaa aremmille saframikukille,jotka olivat asettuneet hedelmättömän päärynäpuun suojaan; syreenitodottivat etelätuulta puhjetakseen kukkaan, mutta lehmukset tarjosivatvielä puhkeamattomissa ummuissaan rakkaussuojattimia peipoille,jotka olivat alkaneet rakentaa jäkäläisiä pesiään rungon ja oksainväliin; vielä ei ainoakaan ihmisjalka ollut astunut hiekkakäytävilleviimetalvisen lumen lähdettyä ja sen vuoksi elivät siellä niin eläimetkuin kukatkin huoletonta elämää. Kotivarpuset kokoilivat roskia,joita sitten piilottivat merikoulun kattotiilien alle; ne kiistelivätrakettikoteloista, joita oli jäänyt viime syysilotulituksista, nenoppivat oljet nuorista puista, jotka edellisenä vuonna olivatpäässeet Rosendalin taimitarhasta — ja kaiken ne näkivät! Ne löysivätbaregilappuja lehtimajoista ja osasivat penkinjalkojen puusäröjenvälistä kiskoa esiin karvatukkoja, joita oli tarttunut viime vuodenJosefiinan päivänä tappelevista koirista. Siellä oli elämää jataistelua.
Mutta aurinko paistoi Liljeholman ylitse ja heitti kokonaisiasädekimppuja itäänpäin; ne tunkivat Bergsundista nousevan sauhunläpi, riensivät yli Riddarfjärdin, kapusivat Riddarholman kirkonristiin asti, heittäysivät yli Saksalaisen kirkon jyrkälle katolle,leikkivät satamassa olevien laivojen viireissä, pitivät ilotulitustaison Meritullin ikkunoissa, valaisivat Lidingön metsät ja häipyivätrusottavaan pilveen kauas, kauas etäisyyteen, missä meri on. Ja sieltätuli tuuli ja se kulki samaa tietä takaisin läpi Vaxholman, linnotuksenohi, ohi Meritullin, pitkin Sicklaötä, puhalsi Hästholman taa, katselikesähuviloita; ja taas se jatkoi, tuli Danvikeniin, pelästyi ja ryntäsipitkin eteläistä rantaa, tunsi hiilen, tervan ja traanin hajua, syöksyivasten Stadsgårdia, riensi Mosebackenia ylös, sisälle puutarhaan jatörmäsi siellä seinään. Samassa muuan piika, joka juuri oli ottanutpois sisäikkunat, avasi seinän; hirveätä paistirasvan käryä, oluenpärskettä, kuusenhavuja ja sahajauhoja lehahti ulos ja ne vei tuulikauas pois, ja samalla kun kyökkipiika veti keuhkoihinsa raitistailmaa, käytti tuuli tilaisuutta hyväkseen ja vei ikkunapumpulit, joilleoli ripoteltu paljettia ja happomarjoja sekä orjantappuraruusun lehtiä,alkaen sitten piiritanssin pitkin käytäviä, johon kohta kotivarpuset japeipposet yhtyivät, nähdessään siten kodin perustamishuolten suureksiosaksi hälvenneen.
Kyökkipiika kuitenkin jatkoi puuhaansa sisäikkunain otossa ja muutamanminuutin kuluttua avautui ravintolasalista verannalle vievä ovi japuutarhaan astui yksinkertaisesti, mutta hienosti puettu nuori herra.Hänen kasvonsa eivät osottaneet mitään erikoisempaa, mutta hänenkatseestaan kuvastui surua ja levottomuutta, joka kuitenkin katosi, kunhän, tultuaan ulos ahtaasta ravintolahuoneesta, tapasi silmäinsä edessä