Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut Volter Kilpi
Otava, Helsinki, 1903.
Suomennostyöstä on alkupuolen suorittanut lehtori K. Suomalainen.Hänen erityisistä syistä luovuttuaan tehtävästä on allekirjoittanutjatkanut suomennosta. Lehtori Suomalaisen suomentamia ovat kirjassasivut 1-99.
Helsinki 20 p. toukok. 1903.
V—r K—i.
Tässä kirjassa käymme puhumaan vaivannäöstä ja työstä. Emmesellaisesta vaivannäöstä, jonka oluenpanija Jan Tortsen päällensäotti, hän, joka oli luvannut laittaa vierailleen aivan erinomaisenhyvää Eiderin kalaa, mutta ei voinutkaan sanaansa pitää ja panituon asian niin pahaksensa, että ihan Sleswigiin muutti. Emmekäsellaisestakaan vaivannäöstä, jonka muuan rikas nuori talonpoikapäällensä otti: typerä hän kyllä oli, mutta osasi sittenkin neljässäviikossa menettää kaikki isän rahat, nakellen kolikoita päivät umpeenlammen yli.
Mutta sellaisesta vaivannäöstä tässä puhe tulee, jota Weisshaarinemäntä tarkoitti, puhellessaan kahdeksasta lapsestansa. Kolme niistälepäsi hautausmaalla, yksi syvällä Pohjanmeressä, ja muut neljäasuivat Amerikassa, ja näiltä hän ei ollut kahteen vuoteen saanutkirjettä. Ja sellaisesta työstä tässä puhe tulee, jota Geert Doosevalitti, kun ei vielä kolmantenakaan päivänä Gravelotten tappelunjälkeen voinut kuolla, vaikka oli miehellä hirmuinen haava seljässä.
Mutta vaikka aikomus on käydä kertomaan tässä kirjassa niinsurullisista ja haikeista asioista — kuten monikin sanoo, — niinryhdymme siihen kumminkin ilomielin, jospa hammastakin purren jakasvot ankarina. Toivomme näet joka kohdassa ja kolkassa saattavammenäyttää, että mikäli siinä itsekukin on vaivaa päällensä ottanut,sikäli se on ollut vaivannäön veroistakin.
* * * * *
Wieten Penn, Uhlin kartanon suurpiika, oli sanonut, että vielä tännetänä talvena keräytyy paljo ihmisiä. "Mutta se siinä merkillistäon", sanoi hän, "että niin ne tulevat kuin mihin suureen juhlaan jalähtevät kuin suurista maahanpanijaisista." Niin sanoi Wieten Penn.Hän ajatteli niin syvään, se tyttö, ja siksipä ihmiset sanoivat häntäÄlypääksi Wieteniksi.
Klaus Uhl, suuren marskikartanon isäntä, seisoi talonsa ovellapaitahihasillaan, kasvot loistavina ja suopeina, ja katselimarskeille, vieraitaan vuotellen. Hyvillään hän tuossa myhähteli,aatellessaan, kuinka hauskaa siitä taas tulee, kuinka sitä taaskortteja lyödä läiskytellään ja juodaan naukataan ja väliin ainasemmoinen mehevä kompasana viskataan.
Emäntä, kalpea ja varttansa vähäinen, oli istahtanut tuolillevalkoisen kaakeliuunin ääreen, ja loi silmäyksen noitten juhlaksikoristettujen upeitten tupain yli. Hän odotteli viidennen lapsensasyntymistä ja oli väsynyt paljosta jalkeilla-olosta.
Kolme vanhinta lasta, pitkiä poikia ja jo rippikoulun kynnykselläkukin, seisoivat kankeina ja pitkäkoipisina yhden korttipöydänääressä. Siinä he seisoivat, kolme kapeata, vaaleatukkaista päätä,kasvoilla käskevä ilme. He olivat ottaneet pöydältä korttipakankäsiinsä ja kiistelivät nyt kovalla äänellä, usein karkeitakin sanojakäyttäen, siitä, miten pelata pitää, ja nykäisivät korttipakannuorimman, Hannu veljen, käsistä ja sanoivat häntä tuhmaksi Jussiksi.
O