E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus Norjan Lapista
Kirj.
Norjan kielestä ("I Dyreskind") suomentanut Aksel von Schantz
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1912.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Matti Aikio.
Matti Aikio on lappalainen kirjailija, jonka tässä suomennettuesikoisteos ilmestyi kuusi vuotta takaperin. Se saavutti niin suurtasuosiota, että hän jo seuraavana vuonna julkaisi toisen ruijalaisennovellinsa, nimeltä "Ginunga-gap", ja sittemmin on hän uusillateoksillaan luonut itselleen jokseenkin huomattavan asemannorjalaisessa kirjallisuudessa; hän ei nimittäin käytä tuotannossaanäidinkieltänsä, kuten hänen ainoa toinen kirjailijaksi lyöttäytynytmaanmiehensä naapurimaassa Ruotsissa.
Aikio on, kuten luonnollista, valinnutkin kuvattavakseen kotiseutunsaRuijan olot ja ihmiset. Mutta hän ei ole varsinainen kansankirjailija,vaan herkkä taiteilija, joka sommittelee vaikuttavia kohtauksia niinrealistisesti, niin todellista näkemystä ilmaisevasti kuin olisitaidemaalaaja siinä siveltimellään loihtinut värikkäitä kuvia lukijantarkasteltavaksi. Nämä kohtaukset ovat osittain hyvinkin löyhässäyhteydessä keskenään, välikohdat jättää kirjailija lukijantäytettäviksi. Tämä keskityksen puute saattaa tuntua hiukanhäiritsevältäkin lukijasta, joka on tottunut kaunokirjalliseltateokselta vaatimaan yhtenäistä juonta, mutta hän huomaa piankin ettähajallisuuden syynä on tekijän tulinen luonnonlaatu, joka vaatii häntävälittömästi kuvaamaan elettyä ihmishyörinää ristiriitaisine tunteineenja vaikuttimineen juuri sellaisena kirjavana sarjana kuin se ilmeneetarkalle havaintojen tekijälle. Tällainen kuvajakso ehdottomastiherättää lukijan mielenkiintoa; ennen Aikiota ei yksikään olekäsitellyt lappalaisten elämää niin selkeästi ja varmasti, jatoimintapiirin uutuus viehättää lukijaa.
Niinpä täytyy "Ruijan rannoilta"-teoksessa katsoa Aikiolle suureksitaiteelliseksi saavutukseksi sitä, että hän teoksensa laiminlyödystärakenteesta huolimatta on kyennyt tutustuttamaan lukijan todellisiinihmisiin. Tarmokas poronvaras Biettar Oula ja hänen muhkea eukkonsaElle, paatunut äitinsä ja raukkamainen Lasse-renkinsä, vanhan akkansakuolemaa toivoessaan itsensä rappiolle ryypiskelevä Nikko Nille,Helsingissä papiksi lukenut Jussa ja tämän kalseaan rakkauteen pyrkiväsivistyneen maailman neitonen Elna eivät ole pelkkiä mielenkiintoisiaromaanisankareita, vaan todellisia lähimäisiämme, joiden seuraan lukijalyöttäytyy peräti mielellään. Tekijässä on paljon samaa alkuperäistävoimaa ja elämänhalua, jota hän on esittänyt rotunsa lapsille kuuluvana— väliin eri sukupuolten värähdyttelevänä kiihtymyksenä, väliinsellaisina sielunjärkkymyksinä kuin Biettar Oulan öisinä harhanäkyinänuotion ääressä hänen houkuteltuaan renkinsä heikkoihin jäihinhukkumaan. Aikion raju alkuperäisyys ja tulinen havaintopiirtelyansaitsevat tulla tunnetuiksi meikäläisenkin yleisön keskuudessa, jokatulee siten tutustuneeksi omintakeiseen taiteilijaan ja uuteenmaailmaan.
Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli ääriään myöten täynnä. Väliaidansisäpuolella oli korokkeella juuri sen verran tilaa, että sinne mahtuivouti, kaksi asianajajaa ja tulkki.
Biettar Oula [Pekan Olli, Olli Pekanpoika] ja hänen vaimonsa seisoivatväliaitaan nojaten juhla-asuun puettuina, kuin olisivat olleetkuulemassa heille pidettävää morsiuspuhetta eivätkä seisseetporovarkautta koskevassa tiukassa ristikuulustelussa.
...