Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Elise Polko
Suomeksi sommitellut Ferd. Ahlman ["Musikalische Märchen, Phantasieenund Skizzen"].
G. W. Edlund, Helsinki, 1880.
1. Violetta
2. Kesäyö-unelma
3. Joulujuhla metsässä
4. Stabat mater dolorosa
5. Ludvig van Beethoven
6. Harmonikan keksintö
7. Lumikukkanen
8. Leikkikumppanit
9. Kadonneet tähdet
10. Ensimmäisen satakielen kuolema
Pari penikulmaa Wienin kaupungista on pieni kylä, jonka nimen minä olenunhottanut; mutta sen en luulekaan tekevän mitään, sillä ainoastaanyksi niin ihana kylä on koko mailmassa. Mäellä seisoo kirkkonen,metsäruusut ja muratit suikertelevat ylös sen harmaita muureja myötenja ikkunoihin katselevat tiheimmästä pensastosta valkoiset, sievät,matalat huoneukset nöyrinä niinkuin hurskaat rukoilijat. Koko tätärauhan sijaa ympäröivät vanhat, korkeat lehmus- ja kastanjapuut.
Kyläseurakunnan lukkarin asunto oli viehättävin kaikista, siinä kun seikään kuin kukkain verhoamana lepäsi erillään muista taloista. Näitäkukkia hoiti ja huolteli vanha lukkari juuri kuin elämänsä korkeintailoa; ja kaikkein näiden ruusujen, orvokkien, liljain ja tulpanienkeskellä oli kasvanut kukkanen kaikista kaunein: hänen tyttärensäVioletta. Uskollisen elämäntoverinsa hän hautasi, kun lapsensa olikuudennella vuodella; sepä oli haikein suru koko hänen elämässään, jokamuuten niin hiljaa ja rauhallisesti oli vierinyt eteenpäin kuinjuokseva puronen. Mutta hänellä oli myös aina rinnallaan ollut muuanihmeellinen ja voimallinen lohduttajatar, joka häntä jokaisenvastuksen, jokaisen murheen yli hellin käsin kannatteli, joka hänetarmaasti syliinsä otti, kun hänen uskollinen vaimonsa oli silmänsäsulkenut; sen lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaanolikin hänen sydämensä hehkuvalla lemmellä rakastettu, ainokainenhaltijatar.
Muuan toinen kallis tavara oli hänellä asuinhuoneensa nurkassa,nimittäin vanha klaveri; ja tässä tuo vanha kanttori seurusteli suurenBachin ja Händelin henkien kanssa, oli juttelussa vanhain Italianmestarien kanssa ja onnellista oloa nautti siinä tenhopiirissä, jokahänelle oli avautunut.
Violetta tosin huomasi, ett'eivät nuo puhelut aina ihastuttavankauniilta soineet; klaveri tuon tuostakin riuski ja surisi varsinkummallisesti eivätkä isän sormetkaan välistä tahtoneet oikeinkerkeästi päästä paikasta pois; mutta hän varoi sitä sanoakseen jaistui aivan ääneti ja leppeänä työssään vieressä. Kun soittaja sittevihdoin innostuksensa korkeimmilleen tultua taukosi ja häneen katsoi,puhumatonna, vaan kirkastunein silmin, niin hän hymyllä huulin nyökkäsihänelle, vieläpä vienosti suutelikin häntä otsaan. Silloin oli isänhänelle kertominen, mitä vanhoista mestareista tiesi, ja tyttö eiensinkään tahtonut uskoa, että sävelten valtakunnan suuri hallitsijaSebastian Bach oli pitänyt rumaa pitkää peruukkia ja Händel mestariniin ankarasti nuuskannut. Hän näistä tämmöisistä upeista ilmiöistäsävelten taikamailmassa arveli aivan toista, oli itselleen maalaellutvarsin suloisia heleitä kuvia, jotka isä nyt niin julmasti hävitti.Mutta melkein joka päivä toisteli lukkari ukko samoja kertomuksia jaVioletta kuunteli yhtä hiljaisella tarkkuudella, melkeinpä hartaudella,kuin ensi kerrallakin, eikä hänen herttaisten kasvojensa piirteissänäkynyt niin merkkiäkään väsymyksestä. Hänkin, se onnellinen Violetta,oli nähnyt erään kuuluisan sävelniekan, ja se ei hetk