Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1918.
Äidilleni.
Jeanninit olivat noita vanhoja ranskalaisia sukuja, jotka vuosisatojapysyvät paikoillaan samassa maaseudun kolkassa ja puhtaina kaikiltavierailta sekoituksilta. Sellaisia on vielä Ranskassa paljon enemmänkuin luullaankaan, kaikista yhteiskunnan muutoksista huolimatta;tarvitaan ylen kovaa mullistusta, että se tempaisi ne suvut irtimaaperästä, johon ne ovat kiintyneet niin monilla ja syvillä juurilla,etteivät ne itsekään sitä aavista. Järkisyillä ei ole mitään osaa tässäheidän kiintymyksessään, ja aineellisilla eduilla sangen vähän; mitäjälleen historiallisten muistojen opittuun sentimentalismiin tulee,vaikuttaa se ainoastaan harvoihin kirjallisiin ihmisiin. Maaperäänsitoo vastustamattomalla voimalla hämärä ja mahtava tunne, joka onyhteistä sekä karkeatekoisille sieluille että älylliselle luokalle,nimittäin, että on oltu murene tätä samaa maata jo vuosisatoja,että eletään sen elämää, hengitetään sen ilmaa, tunnetaan sydämensykkivän sen rintaa vasten; aivan kuin kaksi ihmistä, jotka nukkuvatvierekkäin samassa vuoteessa; maahan yhdistää se, että hermot ovatsiellä herkät seudun pienimmillekin värähdyksille, tuhansille hetkienja vuodenaikain, kirkkaiden tai pilvisten päiväin vivahteille, kaikellesekä kuuluvalle että mykälle. Eivätkä suinkaan kauneimmat seuduttahi ne, joissa elämä on leppoisinta, tenhoa enimmän sieluja, vaansellaiset, missä maa on vaatimattominta, nöyrintä, lähimpänä ihmistä japuhuu hänelle tutuinta ja kotoisinta kieltä.
Sellainen oli se pieni Keski-Ranskan kaupunki, jossa Jeanninit elivät.Laakea ja kostea seutu, vanha, torkkuva pikkukaupunki, joka tuijotteliikävystynein kasvoin vieressä olevaan sameaan ja seisovaan kanavaan;ympärillä yksitoikkoinen maaseutu, peltoja, niittyjä, vähäpätöisiäjokia, suuria metsiä, ja sitten taas samaa yksitoikkoisuutta… Eiminkäänlaisia näköaloja, ei huomattavia historiallisia rakennuksia, eimitään muistoja. Ei kerrassaan mitään, joka olisi ollut omiaan vetämäänpuoleensa. Mutta kaikki oli siellä luotu pitämään luonaan. Sellaisellahorrostilalla ja turtumuksella on salaperäinen voimansa. Kun maistaasitä ensi kertaa, niin siitä kärsii ja kuohahtaa vimmaan. Muttahenkilö, joka on saanut siitä itseensä vuosisatoja vanhan leiman, eivoi vapautua siitä enää; sen vaikutus on tunkeutunut luihin ja ytimiin;ja tuolla kaiken liikkumattomuudella, harmoonisella ikävyydellä jayksitoikkoisuudella on hänelle viehätyksensä ja sulonsa, jonka syytähän ei ymmärrä ja jota hän halveksii, kuitenkin sitä rakastaen,saattamatta sitä unohtaa.
Jeanninien suku oli aina elänyt siellä. Kaupungissa ja sen ympäristössäsaattoi seurata sukua aina 1500-luvulle saakka taaksepäin, sillätietysti oli olemassa jokin vanha eno, joka oli omistanut elämänsäsiihen, että oli laatinut perinpohjaisen sukutaulun näistävähäpätöisistä ja uutterista pikku ihmisistä. Suvussa oli olluttilallisia, maanvuokraajia, kylien käsityöläisiä, sitten pappejakin,maaseutunotaareja, ja viimein oli suku siirtynyt piirikunnanalaprefektin kaupunkiin, jossa Augustin Jeannin, nykyisen Jeannininisä, oli menestynyt hyvin liikemiehenä, pankkiirina. Hän oli sopeutuvaja pystyvä mies, ovela ja sitkeä kuin talonpoika; muuten varsinkunniallinen, joskaan hänen omatuntonsa ei ollut liioitellun arka;kova ahertaja ja mukavan elämän rakastaja; kaikkialla ympäristössä hänoli k