Erään koiran seikkailuja Etelämerellä
Kirj.
Suomennos
Otava, Helsinki
1922.
Monen romaaninkirjoittajan onnettomuudeksi runous ja epätosi yleisestimerkitsevät ihmisille samaa. Useita vuosia sitten julkaisin eräänkertomuksen Etelämereltä. Salomonin saaret olivat tapahtumapaikkana.Arvostelijat ja kirjallisuuskatsausten kirjoittajat kiittivätkertomusta sangen kunnioitettavaksi mielikuvituksen tuotteeksi. Muttatodellisuutta, he sanoivat, siinä ei ollut siteiksikään. Tiesihänjokainen toki, ettei kähärätukkaisia ihmissyöjiä enää ollut olemassamaan päällä, vielä vähemmän ne vaeltelivat alastomina ja hakkasivatpoikki toistensa ja tilaisuuden sattuessa myöskin valkoihoisten päitä.
Kuulkaahan nyt. Kirjoitan näitä rivejä Honolulussa, Hawaijilla. Eilenjouduin Waikikin rannalla puheisiin erään muukalaisen kanssa. Hänkertoi yhteisestä ystävästämme kapteeni Kellarista. Kun olinvärväyslaiva Minotalla ja jouduin haaksirikkoon Salomonin saaristossa,pelasti minut samainen kapteeni Kellar, värväyslaiva Eugenienpäällikkö. Mustaihoiset olivat katkaisseet kapteeni Kellarin kaulan,kertoi eräs muukalainen minulle. Hän tiesi sen, sillä hän oli edustanutkapteeni Kellarin äitiä pesänselvityksessä.
Kuulkaapa lisäksi. Toissapäivänä sain kirjeen herra C.M. Woodfordilta,brittiläiseltä hallituksen asiamieheltä Salomonin saarilta. Hän olijälleen ryhtynyt hoitamaan virkaansa oltuaan pitkäaikaisella lomallaEnglannissa, missä hän oli saman tien vienyt poikansa Oxfordiin. Jostutkii minkä yleisen kirjaston hyllyjä tahansa, niin löytää melkeinvarmasti kirjan, jonka nimi on »Luonnontutkija pääkallonmetsästäjäinparissa». Herra C.M. Woodford on tuo luonnontutkija. Hän onkirjoittanut kirjan.
Palatkaamme kirjeeseen. Kertoessaan itsestään hän sivumennen mainitsieräästä erikoistehtävästä, jonka hän juuri oli saanut suoritetuksi jajota hänen Englannissa olonsa oli viivästyttänyt. Hänen oli näet ollutmäärä tehdä rankaisuretki eräälle naapurisaarelle ja samalla koettaalöytää muutamien yhteisten ystäviemme, erään valkoisen kauppiaan, hänenvaimonsa ja lastensa sekä valkoisen apulaisensa päät. Retki olionnistunut hyvin, ja herra Woodford lopetti selontekonsa tapahtumastaseuraavasti: »Minua erikoisesti hämmästytti heidän kasvojensa tuskatonja kauhuton ilme, joka näytti päinvastoin kuvastavan rauhaa jalevollisuutta.» On huomattava, että hän sanoi tämän oman rotunsamiehistä ja naisista, jotka hän hyvin tunsi ja jotka olivat olleetpäivällisillä hänen kodissaan.
Monet muut ystävät, joiden kanssa olen syönyt päivällistä moninaihanina, iloisina päivinä Salomonin saarilla, ovat sen jälkeenkadonneet samalla tavalla. Ajatelkaahan. Purjehdin teakpuisellaMinota-laivalla värväämään villejä Malaitalta ja otin vaimoni mukaan.Pienoisen hyttimme ovessa oli vielä verekset kirveenjäljetmuistuttamassa muutama kuukausi sitten sattuneesta tapauksesta, jolloinvietiin Minota-laivan silloisen päällikön, kapteeni Mackenzien pää. Kunpurjehdimme Langa-Langaan, höyrysi sieltä ulapalle englantilainenristeilijä Cambrian, joka oli ollut pommittamassa erästä kylää.
Ei ole tarpeen puuttua tässä kertomukseni johdannossa enempiinyksityisseikkoihin, joita tiedän totisesti paljon. Toivon saaneeniteidät vakuuttuneiksi siitä, että koira-sankarini seikkailut tässäromaanissa ovat tosia seikkailuja aivan oikeassa ihmissyöjien maassa.Sillä ajatelkaahan, tuolla Minotan retkellä vaimoni ja minä tapasimmelaivassa ihastuttavan villienvartijan, irlantilaisen terrierinpennun,joka oli sileäkarvainen niin kuin Jeri ja jonka nimi oli Piku. IlmanPikua tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Koira oli Minotan kelpokapteenin omaisuutta. Niin voimakkaasti vaimoni ja minä