Produced by Juha Kiuru
Kirj.
Joseph Conrad
Englanninkielestä suomensi Olli Kivilinna
Alkuperäinen teos: Almayer's Folly
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1919.
"Kaspar! Makan!"
Tuttu, kimakka ääni herätti äkkiä Almayerin loistavistatulevaisuudenunelmistaan nykyhetken vastenmieliseen todellisuuteen.Tuo äänikin oli niin vastenmielinen. Hän oli saanut kuulla sitävuosikausia, ja vuosi vuodelta oli hän siitä yhä vähemmän pitänyt.Mutta vähätpä siitä. Pian tämä kaikki loppuisi.
Almayer liikahteli levottomasti, mutta ei välittänyt sen enempääkutsusta. Nojautuen kyynärpäillään parvekkeen kaidepuuhun, hän yhätähysteli suurta virtaa, joka mistään välittämättä touhuissaanviillätti hänen silmiensä ohi. Hän katseli sitä mielellään auringonlaskiessa, ja varmaankin siksi, että laskeva aurinko usein siroittelikultaansa Pantain vesille, ja Almayerin ajatukset taas monastiaskartelivat kultamailla. Kultaa hän ei tosin ollut onnistunutitselleen hankkimaan, kultaa, jota muut kyllä olivat saaneet, muttaepärehellisin keinoin tietenkin. Hänkin aikoi sitä saada, muttarehellisellä, kovalla työllä itselleen ja Ninalle. Almayer antautuitulevaisuudenunelmiinsa ja siirtyi siten mielikuvituksessa kauaksinäiltä rannoilta, missä hän oli elänyt niin monta vuotta. Ja hänunohti hetkeksi vaivojensa ja vastustensa karvauden kuvitellessaanniistä koituvaa suurta, loistavaa palkkaa. He eläisivät Euroopassa,hän ja hänen tyttärensä. He tulisivat rikkaiksi ja arvossa pidetyiksi.Kukaan ei ajattelisi tyttären sekarotuista alkuperää nähdessään hänenhäikäisevän kauneutensa ja isän mahtavan aseman. Kun hän itse saisiseurata tyttärensä voittokulkua, nuortuisi hän jälleen ja unohtaisine kaksikymmentä viisi vuotta, jotka hänen oli täytynyt viettääsydäntäsärkevässä taistelussa näillä raukoilla rannoilla, missä häntunsi elävänsä aivan kuin vankeudessa. Kaikki nämä unelmat olivat piansaavutettavissa. Kun vain Dain palaisi! Ja täytyihän hänen pian palatajo oman etunsakin vuoksi. Hän oli nyt toista viikkoa myöhästynyt.Ehkäpä hän palaisi jo tänä yönä.
Tällaisia ajatuksia risteili Almayerin mielessä, kun hän seisoi uuden,mutta jo ränsistyneen talonsa — tuon viimeisen elämänsä pettymyksen— parvekkeella ja katseli leveätä virtaa. Kullalle se ei kimallelluttänä iltana, sillä se oli sateitten paisuttama ja vyöryi nyt vihaisenaja mutaisena hänen tuijottavien silmiensä ohitse. Se kuljetti mukanaanirtonaisia oksia, mädänneitä puunrunkoja, kokonaisia juurineenirtautuneita puita ja lehtiä, ja niitten ympärillä pyöri ja kohisi vesikiukkuisesti.
Muuan noita ajelehtivia puita takertui kiinni jyrkkään rantaan, aivantalon lähelle. Almayer unohti unensa ja katseli sitä raukeasti. Puukääntyi hitaasti ympäri keskellä sihisevää ja vaahtoavaa vettä. Muttasamassapa se pääsi irti esteestään ja alkoi liukua taas virran mukana.Se kääntyi hitaasti ympäri ja nosti ilmaan paljaan oksan aivan kuinkäden, joka sanatonna rukoili taivaalta apua virran hurjaa, tolkutontaraivoa vastaan. Äkkiä alkoi Almayer mielenkiinnolla seurata puunkohtaloa. Hän nojautui yli kaidepuun nähdäkseen selviytyisikö setuonnempana olevasta matalikosta. Se selviytyi. Almayer vetäytyi poiskaidepuulta ja ajatteli, että nyt sen tie oli vapaa aina merelle asti.Hän kadehti tuon elottoman olennon kohtaloa, kun se yhä pienempänäja epäselvempänä kiisi edelleen pimenevässä yössä. Kadotettuaan sentyystin näkyvistään hän alkoi arvailla, miten kauaksi se mahtaisiajelehtia merelle. Veisikö virta sen pohjoiseen vaiko etelään?Ehkäp