Kirj.
Anatole France
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1921.
I. Ensimmäiset valloitukset. 1. Kummitukset. 2. Valkopukuinen nainen. 3. Minä annan tämän ruusun sinulle. 4. Edvardin lapset. 5. Rypäleterttu. 6. Kultasilmä Marcelle. 7. Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.
II. Uusia rakkauksia.
1. Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.
2. Isä Le Beau.
3. Isoäiti Nozière.
4. Hammas.
5. Runouden ilmestys.
6. Teutobochus.
7. Pastori Jubalin sädekehä.
8. Fontanet'n lakki.
9. Decius Musin viimeiset sanat.
10. Humanistiset opinnot.
11. Myrttimetsä.
12. Varjo.
I. Susanna.
1. Kukko.
2. Tähti.
3. Nukketeatteri.
II. Susannan ystävät.
1. Antero.
2. Pekka.
3. Jessy.
III. Susannan kirjasto. 1. Rouva D——lle. 2. Keskustelua saduista ja tarinoista.
Joulukuun 31 p:nä 188-.
Nel mezzo del cammin di nostra vita…
(Elomme vaelluksen keskitiessä…)
Tuo säe, jolla Dante aloittaa Divina Commedian ensimmäisen laulun,johtuu mieleeni tänä iltana, kenties jo sadannen kerran. Muttaensimmäisen kerran se minua liikuttaa.
Miten hartaasti sitä mielessäni toistelenkaan ja miten vakavalta jatäyteläiseltä se tuntuukaan! Se johtuu siitä, että tällä kertaa voinsen sovittaa itseeni. Minä olen nyt vuorostani sillä kohtaa, missä oliDante vanhan aurinkomme osoittaessa neljännentoista vuosisadanensimmäistä vuotta. Minä olen elon tieni keskivaiheilla, jos otaksummetämän tien olevan yhtä pitkän minulla kuin muillakin ja johtavanvanhuuteen.
Hyvä Jumala, tiesinhän minä jo kaksikymmentä vuotta sitten, että tänneoli tultava: minä tiesin sen, mutta en sitä oikein tajunnut. Minä ensilloin välittänyt elämäni tiestä enempää kuin Chicagon tiestä. Nyt kunolen ehtinyt rinteen harjalle, käännän päätäni kootakseni yhteensilmäykseen koko sen alueen, jonka halki olen niin nopeasti vaeltanut,ja firenzeläisen runoilijan säe täyttää mieleni unelmilla, niin ettävoisin hyvinkin viettää yöni takkavalkean ääressä haavekuvianostatellen. Ah, kuolleethan ovat kovin keveitä!
On suloista muistella. Yön hiljaisuus yllyttää siihen. Yön rauhakesyttää aaveet, jotka luonnostaan ovat pelokkaita ja pakenevia jaetsivät yksinäistä hämäryyttä tullessaan kuiskimaan elävien ystäviensäkorvaan. Akkunan kaihtimet ovat kiinni, oviuutimet riippuvat raskainlaskoksin lattiamatolle. Yksi ovi vain on puoliavoin, tuolla, minnekatseeni vaistomaisesti kääntyy. Sieltä kuultaa opaalinhohtoinen valo;sieltä kuuluu tasaista ja hiljaista huountaa — äidin ja lastenhengitys sulautuu korvissani erottamattomasti yhteen.
Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!
Nel mezzo del cammin di nostra vita…
Raukenevan takkatulen ääressä minä uneksin kuvitellen, että tämäasumuksemme, jonka eräästä kammiosta loistaa yölampun värähtelevä valoja josta huokuu puhtaita henkäyksiä, on yksinäinen majatalo tämänvaltatien varrella, jonka puoliväliin jo olen ehtinyt.
Nukkukaa, rakkaani, huom