Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
J. Fenimore Cooper
Suomentanut Ville Hynynen
Alkuperäinen teos: The Pathfinder; or The Inland Sea.
(Leatherstocking Tales #3)
WSOY, Porvoo, 1919.
"On tuoksuva turve majani mun, ja luonto, Luojani, templisi sun; tääll' ilmasto vuoriston suitsuja luo ja aatoksen' äänetön kiitosta tuo".
Moore.
Harvoina hetkinä voi ihminen täydellisesti tajuta luonnon suuruutta.Tuskin koskaan voi nuorukainen käsittää ensimmäisillä matkoillaanvaltameren mahtavuutta kaikissa vivahteissa; mutta yön pimeydessäkinmielikuvitus voi tunkeutua syvyyksiin, joihin terävinkään järki eiulotu. Ihmeellisimmät, puhtaimmat ja saavuttamattomimmat runoilijanajatukset heräävät silloin, kun hän tuijottelee äärettömään avaruuteen.Ihailun ja kunnioituksen tuntein, jotka ovat suuruuden ja jaloudenjälkeläisiä, tutustukoon lukija niihin luonteisiin, jotka tämänkertomuksen näyttämöllä esiintyvät.
Neljä henkilöä — kaksi kumpaakin sukupuolta — on noussut myrskynkaatamalle puukasalle saadakseen yleissilmäyksen ympäröivästä luonnosta.Vielä tänäkin päivänä kansa sanoo näitä puukasoja myrskyn roukkioiksi.Tämä aukeama muodostaa ikäänkuin keitaan keskelle Amerikan juhlallisensynkkää aarniometsää, sillä auringon valo karkoittaa täältä metsänainaisen hämäryyden ja kosteuden. Tämä puuroukkio, josta nytkirjoitamme, oli kaatunut pienelle harjulle, josta avautui laajanäköala, jos vaeltaja halusi kiivetä ristiin rastiin kaatuneittenpuitten rungoille. Viisaustiede ei ole vielä voinut määritellä sitäluonnonvoimaa, joka tällaisia aikaansaa. Muutamat sanovat sitätuulispääksi, joka kohottaa vesipatsaita aavalla merellä; toiset taasluulevat niiden syntyvän äkillisten ja selittämättömien sähkövirtojenvaikutuksesta. Olkoon kuinka tahansa, kaikki ovat metsässä tällaisiarioja nähneet. Aukeaman yläreunalle oli tuo näkymätön voima kasannutpuun puun päälle niin omituisesti, etteivät vain seurueen miehisetjäsenet voineet kiivetä tälle kolmisenkymmentä jalkaa korkealle lavalle,vaan he saattoivat vähällä vaivalla ja huolella auttaa myöskin heikommattoverinsa sinne. Paksut rungot, jotka luonnonvoima oli päällekkäinkasannut, olivat aivan sikin sokin, mutta oksat, joiden kuihtuvienlehtien tuoksu tuntui ilmassa, olivat sotkeutuneet toisiinsa niinomituisesti, että niistä muodostui jonkinlainen käsinoja. Yksi puu olinyhtäisty juurineen maasta, ja mukaan oli tullut paksu kerrosmaankamaraa. Se oli joutunut sellaiseen asentoon, että se muodostitasaisen pengermän, johon nämä neljä katselijaa hyvin sopivat seisomaan.
Kukaan tässä seurueessa ei ulkomuodollaan herättänyt erikoista huomiota.He olivat aarniometsän kulkijoita. Heidän käytöksestään ja puvustaansaattoi päättää, etteivät he kuuluneet korkeimpiin seurapiireihin. Kaksiheistä — mies ja vaimo — olivat näissä erämaissa kotonaan, sillä hekuuluivat tunnettuun tuskarooran intiaaniheimoon. Heidän seuralaisistaanmies näytti pitkiä aikoja eläneen valtamerellä, mutta siitä huolimattahänen käytöksensä osoitti, ettei hän ollut enempää kuin tavallinenmerimies. Eipä hänen naistoverinsakaan kuulunut häntä korkeampaanluokkaan, vaikkakin nuoruus ja koko olennon sulous yhtyneenä vilkkaaseenja herttaiseen luonteeseen osoitti sisäistä hienoutta, joka hänensukupuolelleen on ominaista. Tällä hetkellä hänen sinisistä silmistäänsäteili tunteen puhtaus ja hänen kauniille kasvoilleen kohosi hento,