Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Seikkailukirja suurilta saloseuduilta
Kirj.
Suomentanut
Jussi Tervaskanto
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1922.
I. Ihme
II. Pohjoiseen
III. McCready maksaa velkansa
IV. Kahleista vapaana
V. Taistelu lumessa
VI. Kazan tapaa Joanin
VII. Pois lumipyrystä
VIII. Suuri muutos
IX. Murhenäytelmä Sun Rockilla
X. Tulen päivinä
XI. Aina yhdessä
XII. La mort rouge
XIII. Nälän polulla
XIV. Hampaan oikeus
XV. Taistelu tähtien alla
XVI. Kazan kuulee kutsun
XVII. Kazanin poika
XVIII. Bareen kasvatus
XIX. Anastajat
XX. Erämaan vainovälit
XXI. Laukaus hiekkasärkällä
XXII. Sandy McTriggerin menetelmä
XXIII. Professori McGillin väliintulo
XXIV. Yksin pimeydessä
XXV. Sandy McTriggerin loppu
XXVI. Tyhjä maailma
XXVII. Sun Rockin "kutsu"
Kazan makasi ääneti ja liikahtamatta, harmaa kuono etukäpälienvälissä, silmät puoliummessa. Kallio tuskin olisi saattanut näyttääelottomammalta kuin hän: lihaskaan ei vavahtanut, karvakaan eiliikkunut, silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sittenkin hänen uljaanruumiinsa joka ainoa villi verenpisara kiiti sellaisessa kiihtymyksenkuohunnassa, jota Kazan ei vielä ollut milloinkaan ennen kokenut;jäntevien lihasten joka hermo ja säie oli kireällä kuin teräslanka.Ollen neljänneksi osaksi syntyään susi, kolmeksi neljäsosaksirekikoira, hän oli elänyt elämänsä neljä vuotta erämaassa. Hän olisaanut kokea nälkiintymisen tuskia ja tiesi myös, mitä paleleminenoli. Hän oli kuunnellut perimmäisen pohjolan pitkinä öinä tuultenruikutusta autioilla tasangoilla, kuullut tulvien ja kosken jyminääja myrskyn mahtavasti myllertäessä kyyristäytynyt kokoon. Hänenkurkkunsa ja kylkensä olivat tappeluista arpeutuneet ja silmät olivatlumituiskujen tuottamista rakkuloista punaiset. Häntä sanottiinKazaniksi, Villikoiraksi, koska hän oli jättiläinen lajiansa jayhtä peloton kuin ne miehet, jotka häntä ajoivat jäätyneen maailmanvaarojen halki.
Pelkoa hän ei ollut milloinkaan tuntenut — tätä ennen. Hän eiollut milloinkaan ennemmin havainnut itsessään halua livistää —eipä edes sinä kauhun päivänä metsässä, jolloin hän oli tappelunsasurmannut ison harmaan ilveksen. Hän ei tiennyt, mikä häntä nytpelotti, mutta tunsi olevansa toisessa maailmassa, jossa monetseikat häntä hämmensivät ja kammottivat. Hän silmäili nyt ensikertaa sivistynyttä maailmaa. Hän toivoi, että isäntä palaisitähän merkilliseen huoneeseen, johon oli hänet jättänyt. Huone olitäynnänsä kauheita esineitä. Seinillä oli suuria ihmiskasvoja, muttane eivät liikkuneet eivätkä puhuneet, vaan tuijottivat häneen oudollatavalla, jolla hän ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt ihmistenkatselevan. Hän tosin muisti nähneensä erään isäntänsä lumessamakaamassa, hyvin hiljaisena ja hyvin kylmänä, ja oli istahtanuttakakoivilleen ja ulissut kuolinlaulua; mutta nämä seinillä riippuvatihmiset näyttivät eläviltä ja tuntuivat sittenkin kuolleilta.
Äkkiä Kazan heristi hieman korviaan. Hän kuuli askelia, sittenhiljaista puhelua. Toinen oli hänen isäntänsä ääni. Mutta toinen —se sai hänessä aikaan lievän vavistuksen! Aikoja sitten, luultavastijo penikkapäivinään, hä