Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Palava pensas
Kirj.
Porvoossa,WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ,1919.
Le diamant dur je suis,
qui ne se romp du marteau
ni du sizeau retanté.
Frape, frape, frape moy,
pour cela ne mourray.
Come le Fenix je suis,
qui de sa mort reprant vie,
qui de sa cendre naistra.
Tue, tue, tue moy,
pour cela ne mourray
[Kova timantti olen, jota ei vasara murra, eivät hampaiset hohtimet.
Lyö, lyö mua: en siitä kuole.
Kuin Fenix olen, joka kuolemastaan elää ja tuhkasta syntyy. Surmaa,surmaa minut: en siitä kuole.]
Sydämessä rauha. Tuulet seisoivat. Ilma oli liikkumaton…
Christophe oli tyyni; hän oli täynnä lepoa. Oli jollakin tavoinylpeä siitä, että oli sen saavuttanut. Ja pohjaltaan hän oli siitäalakuloinenkin. Hän ihmetteli tällaista hiljaisuutta. Intohimot olivatuinahtaneet; hän luuli vilpittömästi, etteivät ne enää heräisikään.
Christophen suuri, hieman alkeellinen voima hervahti uneen, kun se olijoutilaana ja kun sillä ei ollut mitään esinettä, johon kohdistua.Pohjalla tuntui salainen tyhjyys. Kätkössä jokin: "mitä varten"; ehkäpätuntu onnesta, johon hän ei ollut osannut tarttua kiinni. Hänelleei riittänyt enää taistelu itseään eikä toisia vastaan; hänellä eiollut enää vaivaa edes omasta työstäänkään. Hän oli joutunut yhdenmatkataipaleensa päähän; hän eli entisten ponnistustensa tuloksilla;hänen oli liian helppo purkaa musikaalista suontaan, jonka hän olisaanut auki; ja sillaikaa kuin yleisö, joka luonnollisesti oli jäänythänestä jäljelle, ihaili hänen menneitä töitään, alkoi hän itseniistä irtautua, tietämättä vielä, pääsisikö hän eteenpäin. Luomistyöoli hänelle tasaista ja yksisävyistä onnea. Taide ei ollut hänelletänä elämän aikana enää muuta kuin kaunis soitin, jota hän käyttelivirtuoosin taidolla. Christophe tunsi häpeäkseen, että hänestä uhkasitulla diletantti.
"Päästäkseen eteenpäin taiteessa, sanoo Ibsen, tarvitaan muuta jaenempää kuin luontaista neroutta: intohimoja, tuskia, jotka antavatelämälle sisällön ja tarkoituksen. Ellei niin ole, ei taiteilija luo,vaan kirjoittaa pelkästään kirjoja."
Christophe kirjoitti kirjoja. Sellaiseen ei hän ollut tottunut. Nämäkirjat olivat kauniita. Hänestä olisi ollut parempi, jos ne eivätolisi olleet niin kauniita, vaan sen sijaan elävämpiä. Christophe,tuo lepäävä atleetti, joka ei nykyään tiennyt, mitä hän lihaksillaanteki, katseli ikävystyneesi odottamiaan tyynen työskentelyn vuosia,haukotellen kuin jalo peto. Ja kun hän germaanina oli vanhastaantaipuisa optimismiin, niin koetti hän vakuuttaa itselleen, että kaikkioli parhain päin, ja ajatteli, että hän oli nyt varmaankin saapunutmatkan lopulliseen määrään; hän oli hyvillään, että oli päässyttuskasta, päässyt oman itsensä valtiaaksi. Se ei merkinnyt paljoa…Mutta mitäpä sille! Ihminen antaa sen, mitä hänellä on; hän on sitä,mitä voi olla… Christophe luuli joutuneensa satamaan.
Ystävykset eivät nykyään asuneet yhdessä. Kun Jacqueline karkasi, luuliChristophe, että Olivier asettuisi hänen luokseen. Mutta Olivier eivoinut sitä tehdä. Vaikka hän kaipasikin lähestyä Christophea, tunsihän mahdottomaksi ruveta elämään hänen kanssaan entiseen tapaan. Hänoli viettänyt niin monta vuotta Jacquelin