Produced by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Kirj.
Sigrid Undset
Tekijättären luvalla suomentanut
Siiri Siegberg
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1923.
Iltaa ennen Simonin-messua laski Baard Petrinpojan laiva Birgsinlahteen. Nidarholman apotti oli itse ratsastanut rantaan sukulaistaanErlend Nikulauksenpoikaa vastaan, tahtoen samalla toivottaatervetulleeksi tämän kotiin tuoman nuoren vaimon. Vastanaineet aiottiinmajoittaa yöksi Viggin apotin omina vieraina.
Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsalaiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi jatuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiinayritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astuhyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin,niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle — hänen tukkansakin oli ihankankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinäilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missäErlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillälakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, olitosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestähänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritautikyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtäkurja koko ajan.
Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisipurjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavienvieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseenharjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuinaallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.
Viggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamullasaattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaasuuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä seoli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä;hevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivatkuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsahehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunutsulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänenkaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten paristahänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.
Kristiinan sydän alkoi väristä kummasti — surusta, hellyydestäja pelosta. Hän oli vielä sairas merimatkan jälkeen, ja rinnassatuntui ilkeä kuvotus heti kun hän yritti syödä tai juoda vähänkin,häntä palelsi kauheasti, ja mielen pohjalla kyti yhä pieni, umpea,mykkä vihantunne Erlendiä kohtaan, joka oli niin huoleton —. Muttanähdessään nyt, miten luottavan ylpeänä ja säihkyvän riemukkaanatämä vei hänet kotiinsa vaimonaan, hän sittenkin katui katkerasti,ja hänen sydäntään kirveli sääli. Nyt hän katui, että oli antanutitsepäisyydelleen vallan eikä ollut ilmaissut Erlendille — tämänkäydessä heidän luonaan kesällä — ettei ollut soveliasta viettää häitäliian komeasti. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että Kristiinaoli toivonut hänenkin saavan nähdä, etteivät he selviä teostaannöyryytyksettä.
Hän oli myös pelännyt isäänsä. Ja hän oli ajatellut, että häidenjälkeenhän he lähtisivät hyvin kauas; hän ei kai ollut näkeväkotiseutuaan pitkiin aikoihin — ei ennen kuin kaikki puheet joolisivat tyystin vaienneet —.