Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Alfred De Vigny
Suomennos
WSOY, Porvoo, 1911.
Artoisin ja Flanderin välinen valtatie on pitkä ja alakuloinen. Sekohoaa suorana viivana ilman puita ja ojia aukealla tasankomaalla, jotaalati peittää keltainen lieju. Maaliskuussa 1815 taivalsin tuota tietäja kohtasin siellä sellaista, jota senjälkeen en ole unohtanut.
Olin yksin, ratsain, minulla oli muhkea sininen viitta, punainen takki,musta kypärä, pistooleja ja suuri sapeli; marssiessamme oli jo neljäpäivää ja neljä yötä satanut taivaan täydeltä, ja mieleeni muistuu,kuinka minä sydämeni pohjasta lauloin Jocondea. Olin niin nuori! —Kuninkaan henkivartiasto oli v. 1814 täydennetty lapsilla javanhuksilla; keisarihallitus näytti hävittäneen ja surmanneen miehet.
Toverini olivat ehtineet edelleni samalla tiellä, he seurasivatkuningas Ludvig XVIII:ta, pohjoisella taivaanrannalla saatoin erottaaheidän siniset viittansa ja punaiset takkinsa; Bonaparten keihäsmiehet,jotka askel askeleelta vakoilivat ja seurasivat paluutamme,näyttäytyivät tuon tuostakin toisella taivaanrannalla kolmivärisinelippuineen. Hevoseni oli kadottanut kengän, ja senvuoksi olin jäänytjälkeen: eläin oli nuori ja vahva ja minä hoputin sitä saavuttaakseniosastoni; se lähti nelistämään. Asetin käteni kullalla kirjaillullemiekankahvalle; kuulin sapelini rautaisen huotran lyövänsatulanjalustimeen, tunsin itseni sangen uljaaksi ja täysinonnelliseksi.
Satoi lakkaamatta, ja minä lauloin lakkaamatta. Pian kuitenkin vaikeninkyllästyneenä omaan ääneeni enkä enää kuullut kuin sateen rapinan jahevoseni kavioitten kapseen liejuisella tiellä. Tie ei ollutkivitettyä; se alkoi vajottaa, ja minun täytyi laskeutua kävelemään.Suuret saappaani olivat ulkoapäin paksun keltaisen liejukerroksenpeitossa, ja sadevesi tunkeutui niitten sisään. Katselin ihkasen uusiakullattuja olkalappujani, jotka olivat olleet onneni ja ylpeyteni; sadeoli ne turmellut; se suretti minua.
Hevoseni kulki allapäin, ja minä tein kuten sekin; vaivuin ajatuksiini,ja ensi kerran välähti mieleeni kysymys, minne oikeastaan matkasin.Siitä en ollut vähääkään selvillä, mutta se ei kauvaa minua vaivannut:Olin varma siitä, että missä väkeni oli, siellä oli minunkinvelvollisuus olla. Sydämessäni vallitsi syvä, järkkymätön rauha, jaminä luin sen tuon ihmeellisen velvollisuudentunteen ansioksi, koettaensamalla selittää sitä itselleni. Nähdessäni, kuinka lukemattomatihmiset ilolla ottivat kantaakseen ennen aavistamattomia vaivoja,kuinka moni onnellista elämää viettävä mies oli ylpeästi hyljännytvarman tulevaisuuden, ja tuntiessani itse kohdaltani tuota ihmeellistätyydytystä, jonka ihmiselle antaa vakaumus kunnian vaatimustentinkimättömyydestä, käsitin, että täydellinen itsensä unohtaminen olihelpompaa ja yleisempää kuin luullaankaan.
Aloin ajatella, eikö tuollainen itsensä unohtaminen perimmältään ollutmyötäsyntyistä ihmisessä; mitä oikeastaan oli tuo tarve totella jajättää tahtonsa kuin raskaan ja vaivaloisen taakan toisiin käsiin;mistä johtui sellainen onnen tunne, kun tuosta taakasta on vapautunut,ja miksi inhimillinen ylpeys ei milloinkaan noussut kapinaan. Näinkaikkialla tämän salaisen vaiston liittävän ihmisiä lujiksiyhdyskunniksi, mutta en missään nähnyt niin täydellistä ja kauheatatoimialasta, tavoista, toiveista ja melkeinpä ajatuksistakin luopumistakuin armeijassa. Näin kaikkialla muualla vastustuksen mahdolliseksi,jopa yleiseksikin, sillä kansalaisen lainkuuliaisuus on aina kuitenkinselvänäköistä j