E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Maksim Gorki
Tampereella,K. Kaatra,1908.
Isak Julinin kirjapaino.
… Miltei joka lauvantai kuului kauppias Petunnikowin vanhan, likaisentalon ränstyneen piharakennuksen kellarikerroksesta naisen hirveätäkirkunaa.
"Odotas! Senkin juoppolalli, perkele!" kirkui nainen syvälläalttiäänellä.
"Hellitä!" vastasi miehen tenori.
"En, enpäs hellitä, en hellitä, senkin peto."
"Valehtelet! Sinä hellität!"
"Tapa minut, en hellitä."
"Sinäkö? Sinä valehtelet senkin hälläkkä!"
"Herra Jumala! Se tappaa minut… Apuun!"
"Sinä hellität."
"Lyö vaan, elukka, lyö vielä!"
"Odota vaan… toisen kerran lisää!"
Tämän vuoropuhelun alkaessa hypähti Sutschkowin maalarinoppilas, jokapäivät pitkät pienessä vajassa jauhoi väriä, lähemmäs, hänen silmänsäloistivat kuin pienen hiiren ja hän huusi niin kovin kuin taisi:
"Suutari Orlowissa tapellaan taas! Hohoo!"
Tschischik, joka oli kaikellaisten seikkailujen harrastaja, juoksiOrlowin akkunan luo, asettui mahalleen maahan ja pistäen takkuisenveijaripäänsä viekkaine kasvoineen, jotka olivat yltäänsä maalissa,akkunasta sisään, katseli hän ahnain silmin pimeään kosteaan luolaan,josta löyhki vanhan nahan ummehtunut haju. Sisällä kieriskeliraivoisasti kaksi olentoa.
"Ihanhan sinä tapat minut!"… kirkui vaimo tukahtuneella äänellä.
"Eipä väliä!" rauhoitti häntä mies, ääneensä kooten koko raivonsa.
Kuului kumeita iskuja jotain pehmeää vasten, huokauksia, ihmisentukahdutettua ähkimistä niinkuin jotain painavaa nyöritettäisiin.
"Hajdjai, kylläpä kolhii sitä halolla", kuvasi Tschischik tapausta, jayleisö, joka ali kokoontunut hänen ympärilleen — Schneider, raastuvanpalvelija, Lewtschenko, soittoniekka Kistiakow ja muut ilmaisten huvienystävät — kyselivät häneltä innokkaasti nyppien hänen jalkojaan jahousujaan, jotka olivat yltäänsä maalissa:
"No, mitenkäs nyt? Onko se saanut sen akan alleen?"
"Selässä istuu ja painaa sen nokkaa maahan…" kertoi Senka ja vapisimielenhalusta näkemistään nauttien.
Yleisö kumartui akkunaa kohti hartaasti haluten itse nähdä taistelunyksityiskohtia, ja vaikka tunnettiinkin ne tavat, joita Grischka Orlowkäytti sodassa vaimoaan vastaan, oli hämmästys kuitenkin yleinen.
"Hyi perhana! Kylläpä on sen peitannut."
"Koko nenä on verissä", selitti Senka.
"Hyvä Jumala", huusivat naiset.
"Kylläpä on peto."
Miesten lausunto oli puolueettomampi.
"Kuoliaaksi kai se sen nuijii…" sanoivat he.
Ja soittoniekka selitti profetan äänellä:
"Muistakaa minun sanoneen, että puukolla se sen tappaa. Ei tuota kauvankestä, kerrassa siitä loppu tulee."
"No nyt loppui!" kertoi Senka kuiskaten, hypähti ylös ja juoksinurkkaansa, johon asettui havaintojaan tekemään, sillä hän tiesiGrischka Orlowin tulevan pihalle.
Yleisö hajaantui nopeasti, kukaan kun ei tahtonut joutua liian lähellehurjaa suutaria, joka ei nyt taistelun jälkeen enää ollut yhtämieltäkiinnittävä eikä ihan vaaratonkaan. Ja tavallisesti kun Orlowtuli luolastaan, ei pihalla ollut muita kuin Senka. Syvään hengittäen,paita rikki, tukka hajalla ja hikinen naama