Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Gustaf af Geijerstam
Suomentanut Fanny Davidsson
Alkuteos: Vilse i lifvet
Isak Julin, Tampere, 1912.
On ihmiskohtaloja, jotka tuntuvat meistä niin kummallisenliikuttavilta, että me tahdomme pysähtyä niiden eteen ja pyytäätuntemattomilta voimilta anteeksiantoa. Tämä tunne, joka on syvempikaikkea sitä, mitä kutsutaan sääliksi, sisältää samalla tietoisuuden,että meillä itsellämme on onnellisempi osa ja että kuitenkin meidän jakysymyksessä olevan kohtalon välillä on side, joka täyttää meidätkammolla.
Mitä enemmän katselemme ja mitä enemmän opimme ymmärtämään ihmisiä jaihmisten elämää, sitä varmemmin kiinnittyy katseemme kaikkeenarvoitukselliseen ihmiselämässä. Ja missä kuljemmekin maailmassa,tulemme silloin alati muistamaan, että tuo arvoituksellinen jaselittämätön hämmentää katseemme ja eristää kohtalomme.
Tämä kokemus saattaa minut ajattelemaan mitä tapahtuu, kun usva nouseemerestä ja käärii kadut vaaleanharmaaseen verhoonsa. Kuljemme yksineteenpäin ja kohtaamme olentoja, jotka vilahtavat ohi ja parin sekunninaikana näkyvät selvästi kaasulyhdyn valossa. Sumu täyttää kaupunginaina partailleen asti ja upottaa kaikki ihmiset vaaleaan kätköönsä.Kuulemme ääniä sumun seasta. Kaikkialla ympärillä kuulemme näitä ääniä.Mutta mitä kuulemme, on vain paloja keskustelusta, irtikiskaistujakatkelmia siitä elämän leikistä, joka kulkee ympärillämme ilman että mevoimme päästä sen perille. Mitä me näemme, on äkkiä ohihäämöittäviäkasvoja, jotka häviävät sumuun. Kun me kuljemme siellä, kuljemme meumpimähkään, ja vain muistomme siitä vähästä mitä tiedämme ja tunnemmeestää meitä joutumasta harhaan.
Missä kuljenkin maailmassa, meren työntekijäin joukossa tai vuorenlasten, maaseudun etäisimmällä kulmalla tai suurkaupungin vilinässä —aina on minulla aihetta ajatella tätä havaintoa: liikkua eteenpäinsumussa ja nähdä arvoituksellisten kasvojen liukuvan ohitseni. Minätiedän, että auringon noustua arvoituksellinen häviää. Mutta seaurinko, jota minä tarkoitan, sitä ei ole vielä kukaan elävä nähnyt jasiksi ikävystymme me vain aavistukseemme, kun veremme jähmettyy noidenkätkettyjen voimien puhjetessa, voimien, jotka kuten veripunaisetsalamat, viiltävät läpi jokapäiväisen elämän harmaan ilmanrannan.
Olen aina tuntenut vetovoimaa sellaisiin ihmisiin, joiden elämä näyttääseisovan muiden ihmisten kokemuspiirin ulkopuolella. Olen tehnyt sensiksi, että katsellessani heidän kohtaloansa, olen tuntenut seisovanisen mahdollisuuden reunalla, jonka takana piilee vastaus sen sfinxinarvoitukseen, jonka ratkaisun me maksamme elämällämme. Ja kun etsinmuististani joitakuita noita ihmisiä, joiden kohtalosta useimmatkääntyvät pois ehdottomalla väristyksellä, jonka he mitä pikemminkoettavat unhoittaa, näen edessäni yksinäisen miehen, joka lumipyryssäja tuulessa ponnistelee eteenpäin eräällä Tukholman pohjoispuolisentyöväenkorttelin leveällä poikkikadulla.
Tämän miehen yllä on työläisen puku ja hänen kasvonsa ovat kalpeat. Hänsaattaa olla noin kolmekymmentäviisivuotias, mutta hän kulkeeeteenpäin kumartuneena kuin olisi tyyten väsynyt jonkin raskaan taakankantamisesta. Näen hänen pysähtyvän muutaman kaasulyhdyn luo ja vetävänhenkeään tuulen vuoksi. Silloin näen, että hänen silmänsä ovat syvälläja hänen kasvoillaan vaaleine partoineen ja epämääräisine piirteineenon ilme, joka on suljettu, mutta ei silti kova. Hän kääntyy jälleen jajatkaa vitkallista kulkuaan ja hän katoo eräästä suureen kivitaloonvievästä ovesta, ki