Produced by Lev Vyskubov and Tapio Riikonen
Kirj.
Ouida
Vapaasti venäjänkielestä suomensi M. R—dt [Ramstedt].
Savonlinnassa,
Kirjapaino-yhtiön kirjapainossa, 1877.
A. Ramstedtin kustannuksella.
[Nimilehti mainitsee harhaanjohtavasti, että kirja on A. Saharova'lta,mutta teos on Ouidan eli Marie Louise de la Raméen "A Dog of Flanders".Skannatusta, harvinaisesta teoksesta puuttuvat ss. 1-2, jotka e-kirjanjulkaisija on kääntänyt suoraan englanninkielisestä originaalista.]
Nello ja Patras olivat jääneet aivan yksin maailmaan.
He olivat ystäviä ystävyydessä, joka oli läheisempää kuin veljeys.Nello oli pieni Ardennelainen — Patras suuri Flamandilainen. He olivatsaman ikäisiä vuosilla mitattuna, mutta kuitenkin toinen oli vielänuori, toinen oli jo vanha. He olivat asuneet yhdessä koko ikänsä;molemmat he olivat orpoja ja kurjia sekä saivat leipänsä samastakädestä. Se oli ollut heidän siteensä alku, heidän ensimmäinensympatian säikeensä; se oli vahvistunut päivä päivältä ja kasvanutheidän mukanaan kiinteänä ja erottamattomana niin, että he alkoivatrakastaa toisiansa erittäin paljon. Heidän kotinsa oli pieni mökkipienen Flamandilaisen kylän reunalla, peninkulman päässä Antverpenistä.Kylä sijaitsi leveiden laidunkaistaleiden ja viljavainioiden välissä,ja sen läpi virtaavan suuren kanavan reunamilla kasvoi pitkät rivittuulessa taipuvia poppeleita ja tervaleppiä. Siinä oli parikymmentämaatilaa ja taloa, joiden ikkunaluukut olivat kirkkaan vihreät taitaivaansiniset ja katot ruusunpunaiset tai mustavalkoiset sekä seinätniin valkoisiksi maalatut, että ne loistivat auringossa kuin puhdaslumi. Kylän keskustassa oli tuulimylly pienellä sammalta kasvavallarinteellä, se oli maamerkkinä kaikelle ympäröivälle tasamaalle. Myllyoli kerran maalattu helakanpunaiseksi, siivet mukaan lukien, mutta niinoli tehty sen lapsuudessa viitisenkymmentä vuotta sitten, jolloin seoli jauhanut vehnää Napoleonin sotilaille; nyt se oli väriltään verevänruskea, auringon ja tuulen päivettämä. Se liikkui oudosti nykäyksittäinikäänkuin olisi ollut reumaattinen ja nivelistä jäykkä korkean ikänsävuoksi, mutta se palveli edelleen koko lähiseutua, josta olisi ollutyhtä jumalatonta viedä viljaa muualle kuin osallistua mihinkään muuhunjumalanpalvelukseen kuin siihen messuun, joka pidettiin pienen,harmaan, vanhan kirkon alttarilla. Kirkkoa vastapäätä oli kartiomainenkellotapuli, jonka ainoa kello soitti aamulla, keskipäivällä ja illallatuolla oudolla, tukahdutetulla, kumean surullisella äänellä, jonkakaikki Alankomaiden kirkonkellot näyttävät omaksuvan kiinteäksi osaksisointiaan.
Lähes syntymästään asti olivat he, Nello ja Patras, asuneet yhdessätuon pienen suruvoittoisen kellon äänen kuuluvilla kylän reunallanököttävässä mökkisessä. Siitä näkyi koillisessa kohoava Antverpenintuomiokirkon torni toisella puolella suurta vihreää tasankoa, jossakasvoi sellainen määrä rehevää nurmea ja kukoistavaa viljaa, että seloittoni heistä kuin vuorovedetön, muuttumaton meri.
Mökkinen oli vanhan, hyvin vanhan köyhän, Jean Daasin, joka aikanaanoli sotamiehenä ja muisti monen raskaan sodan jälkeensä jättämiäsilittämättömiä vakoja, jommoisia jättää härkä auraa vetäessänsä.Vanhus uhrasi sodassa toisen jalkansa ja eleli rampana, köyhänä,hyljättynä ihmisiltä.
Kun vanha Jean Daas alkoi kahdeksatta kymmenikköä, kuoli tyttärensävuoristolla, lähellä Staveloa, jättäen hänelle perinnöksi kaksivuotisenpoikansa. Vaikka vanhukselle oli työläs elättää itseänsäk