Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
Oscar Wilde
Englannin kielestä suomentanut Helmi Setälä
Otava, Helsinki, 1907.
De profundis clamavi ad te, Domine — syvyydestä minä huudan sinua,Herra!
Kun Oscar Wilde ahtaassa vankilakopissansa kirjoitti sen teoksen,joka nyt ilmestyy suomalaisessa asussa, tuli hänelle Davidin kiihkeätuskanhuuto mieleen.
Wilde seisoi uransa korkokohdalla, miehuusaikansa voimassa,ihailijoittensa keskellä, häntä ihailtiin ja kadehdittiin kuin harvoja,hän oli kuuluisa kirjailija ja ajattelija, kun hän valoisasta japilvettömästä onnenolemuksestaan astui tuomiosaliin syyttääkseen niitä,jotka olivat häväisseet hänen nimeänsä. Hän oli kokonaisen sukupolvensymboli Europassa, hänen draamansa oli otettu vastaan ihastuksella,hänen esteetiset teoriiansa olivat muuttuneet evankeliumiksi kauneuttapalveleville sieluille, hän itse säkenöivällä henkevyydellään,hurmaavilla paradokseillaan oli yksi Lontoon seuraelämän enimminhemmoiteltuja dandytyypejä. Parissa tunnissa tapahtui muutos,satuprinssi kadotti kuningasvaippansa, syyttäjä muuttui syytetyksi,huvinäytelmä vaihtui surunäytelmäksi, ja se yhteiskunta, joka vastikäänoli kantanut häntä käsillään, heitti hänen ylitsensä vihan jahalveksumisen mustinta lokaa. Toukokuussa 1895 hän tuomittiin kahdenvuoden kuritushuoneesen, sen vuoksi että — niinkuin hän itse sanoo —hänen elämänsä oli ollut täynnä luonnottomia nautintoja ja ihmeellisiähimoja. Kevään keskeltä, missä kukat parhaillaan puhkesivat ja linnutkisailivat, hän vietiin kuritushuoneen pimeyteen, missä hän sai kokeakaikkea sitä keskiaikuista raakuutta, joka vallitsee vielä Englanninvankilalaitoksessa.
Huuto keskeltä näitä kärsimyksiä on De Profundis. Tai pikemmintunnustus.
Hän näkee elämänsä sellaisena kuin se oli ollut ja sellaisenamiksi sen tulee muodostua — sellaisena miksi hän tahtoisi senmuodostuvan — niinkuin joskus ihminen voi nähdä sen yksinäisinä,hiljaisina hetkinä: ikäänkuin jonakin, joka on ulkopuolella häntäitseään, kuin satua, jonka on lukenut niin kauan aikaa sitten, ettävain rajaviivat ovat jääneet mieleen. Ensimäinen vuosi vankeudessaon häneltä kulunut loppuun ja hänen murtumuksensa aika on ohitse,hänen itsesäilyttämisvaistonsa on herännyt. Ja se pakoittaa häntä— niinkuin se pakoittaa jokaista — ajatuksissaan muodostamaanelämänsä kokonaisuudeksi, niin paloitellulta, niin hajanaiselta,niin oikulliselta kuin se tuntuukin. Hän tuntee, että hänen täytyysaada siihen jotakin tarkoitusta; ei kukaan liene vielä kyennytkatsomaan elämän täydellistä tarkoituksettomuutta suoraan silmiin, senhirvittävän naamion edessä kaikki taivuttavat polvensa ja peittävätsilmänsä. Hän yrittää muodostaa sen runoelmaksi, joka nyt vastasaavuttaa täydellisen sopusointunsa. Siitä oli puuttunut kärsimystä,nyt vankila on avannut hänen silmänsä näkemään sitä. Ja hän uneksii,että se elämä, joka alkaa silloin, kuin vankilan portti taas sulkeutuuhänen jälkeensä, on oleva rikkaampi kuin se, josta hän luopuiastuessaan vankilaan. Sillä nyt siihen sisältyi myös surua.
Sitten hän johtuu häneen, joka on tullut kärsimyksen ja surunsymboliksi — Kristukseen. Myös Wilde kääntyy. Mutta omalla tavallaan.Hänen Kristuksensa ei ole kirkon, ei edes kristinuskon Kristus. Vaanaivan toinen, taiteilijoiden Kristus ja niiden, jotka rakastavatkauneutta ylitse kaikkea maallista, niiden Kristus, jotka uskovatmielikuvituksen ikuiseen voimaan. "Le doux et galant conteur desparaboles" — lempeä ja henkevä satujenkertoja —