Kirj.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1924.
Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.
Niin teki mieleni vuoroin edistää, vuoroin estää parantumistani, jamuihin tuntoihini liittyi vielä eräänlainen salainen harmi; minä näethavaitsin varsin hyvin, että minua tarkattiin, ettei sinetöityjälähetyksiä mielellään jätetty haltuuni pitämättä silmällä, millaisiavaikutuksia ne aiheuttivat, pidinkö ne salassa vai jätinkö avoiminanähtäviin, ja muuta samanlaista. Senvuoksi minä otaksuin, ettäPylades, toinen serkuista tai kenties itse Gretchen oli yrittänytminulle kirjoittaa antaakseen tai saadakseen tietoa; minä olin nytsekä harmistunut että surumielinen ja sain uutta tilaisuutta sepitelläotaksumiani ja eksyä mitä eriskummallisimpiin yhdistelmiin.
Kohta minulle toimitettiin vielä erikoinen katsastaja. Onneksiminä miestä rakastin ja kunnioitin; hänellä oli ollut hovimestarintoimi eräässä tuttavassa perheessä, ja nyt hänen kasvattinsa olilähtenyt yksin yliopistoon. Hän kävi usein luonani surullisen tilanikestäessä, ja lopulta havaittiin mitä luonnollisimmaksi asiaksi, ettähänelle annettiin huone minun huoneeni vierestä, koska hänen pitiminua askarruttaa, rauhoittaa ja, kuten helposti voin huomata, pitääsilmällä. Koska kuitenkin sydämestäni pidin häntä arvossa ja olin joaikaisemminkin uskonut hänelle paljon asioitani, joskaan en Gretcheniinkohdistuvaa kiintymystäni, niin päätin olla hänelle ihan avoin javilpitön, sitäkin suuremmalla syyllä, kun minusta oli sietämätöntäelää ja seurustella jonkun henkilön kanssa joka päivä suhteenollessa epävarma ja jännittynyt. Niinmuodoin en kauan viivytellyt,puhuin hänelle asiasta, virkistin itseäni kertomalla ja kertaamallamenneen onneni pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin siten senverran, että hän ymmärtäväisenä miehenä oivalsi paremmaksi kertoaminulle jutun loppuvaiheet, vieläpä aivan seikkaperäisesti, jotta sekokonaisuudessaan minulle selviäisi ja minua voitaisiin vakavastija hartaasti kehoittaa malttamaan mieleni, heittämään menneet asiattaakseni ja aloittamaan uutta elämää. Aluksi hän minulle kertoi, keitäolivat olleet ne toiset hyväsäätyiset nuorukaiset, jotka olivat ensinantaneet viekoitella itsensä uskaliaisiin peijauksiin, sitten hupaisiinrahankiskomisyrityksiin ja muihin sellaisiin selkkauksiin. Siten olitosiaankin syntynyt pieni salaliitto, ja siihen yhtyi tunnottomiaihmisiä, jotka papereita väärentäen ja nimikirjoituksia jäljitellentekivät paljon rangaistavia tekoja ja valmistelivat vieläkinpahempia. Serkut, joiden suhdetta asiaan lopulta kärsimättömänätiedustelin, olivat ihan viattomat; oli käynyt ilmi, että he ainoastaanylimalkaisesti tunsivat nuo toiset, mutta eivät suinkaan olleetliitossa. Minun suojattini, jota koskeva, isoisälleni antamani suositusoikeastaan oli johtanut tutkijat minun jäljilleni, oli ollut kaikkeinpahimpia ja oli pyrkinyt tuohon virkaan etupäässä siinä tarkoituksessa,että voisi tehdä tai peittää eräitä konnanjuoniansa. Kaiken tämänjälkeen en lopulta voinut pidättyä tiedustelemasta, kuinka oli käynytGretchenin, johon kerta kaikkiaan olin eniten kiintynyt. Ystävänipudisti hymyillen päätänsä. »Rauhoittukaa», sanoi hän, »neito onsuoriutunut asiasta erittäin hyvin saaden mitä parhaan todistuksen.Hänessä ei voitu havaita mitään muuta kuin hyvää ja miellyttävää,joten