Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Anton Tshehov
Venäjästä suomentanut Reino Silvanto
WSOY, Porvoo 1922.
Arvoituksellinen luonne.
Iso Volodja ja pikku Volodja.
Ariadna.
Vera.
Volodja.
Taudinpuuska.
Huimapää.
Arvoituksellinen luonne.
Ensimäisen luokan rautatienvaunu.
Tummanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuusievänpuoleinen nainen puoleksi nojaavassa asennossa. Kallisarvoinen,hepeninen viuhka vapisee hänen suonenvetoisesti puristetussakädessään, silmälasit putoavat tuon tuostakin hänen kauniilta,pieneltä nenältään, rintasolki milloin kohoaa, milloin laskeutuukuin vene aallokossa. Hän on liikutettu… Toisella sohvalla, häntävastapäätä, istuu kuvernöörin virastossa palveleva, erinäisiätoimia varten asetettu virkamies, nuori vasta-alkava kirjailija,joka painattaa kuvernementin sanomalehtiin pieniä kertomuksiaaneli novelleja, joiksi hän itse niitä sanoi. Niissä hän kuvasisuuren maailman elämää… Hän katselee naista kasvoihin, katseleeläheltä, tuntijan tavoin, tekee havaintoja, tutkii tätä eksentristä,salaperäistä luonnetta, ymmärtää ja pääsee perille… Tuon naisensielu oli kuin hänen kämmenellään.
— Oo, minä pääsen perille teistä! — virkkaa erinäisten toimienvirkamies suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalta. — Teidänherkkä henkenne pyrkii ulos labyrintin sokkeloista… Niin! Taisteluon kammottava, hirvittävä, mutta… älkää masentuko! Te voitatte!
— Kirjoittakaa minusta, Voldemar! — sanoo nainen surullisestihymyillen. — Elämäni on niin täyteläinen, vaihteleva, kirjava… Japääasia — olen onneton! Olen dostojevskilainen kovan onnen lapsi…Näyttäkää maailmalle minun sieluni, Voldemar, minun poloinen sieluni!Te olette psykoloogi. Emme ole vielä tuntiakaan istuneet tässäkeskustellen, mutta te olette jo päässyt minusta perille!
— Puhukaa, rukoilen teitä, puhukaa!
— No, kuunnelkaa sitten. Olen syntynyt köyhässä virkamiesperheessä.Isäni oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinenkin, mutta… ajan henkija seura… vous comprenez, en tahdo syyttää isä parkaani. Hänjoi, pelasi korttia… antoi lahjoa itseään… Ja äiti…Mitäpä puhuakaan hänestä! Puutetta, kamppailua leipäpalasesta,ylenkatsetta… Oi, antakaa minun olla häntä muistelematta! Minuntäytyi tulla toimeen omin voimin… Nurinkurinen kasvatuslaitos,roskaromaanien luku, nuoruuden hairahdukset, arka ensi lempi… Jataistelu… Kauheata! Entä toivottomuus? Ja kasvava epäusko elämääja omaa itseäni kohtaan?… Oh! Te olette kirjailija ja tunnettenaisia. Te ymmärrätte… Pahaksi onneksi on luonteeni hurja jatuhlaavainen… Minä odotin onnea! Tahdoin elää ihmiseksi! Niin!Olla ihminen — siinä näin onneni piilevän!
— Te olette ihmeellinen! — sopertaa kirjailija suudellen kättärannerenkaan kohdalta. — En suutele teitä, vaan ihmisen kärsimystä!Muistatteko Dostojevskijn Raskolnikovia? Hän suuteli siten.
— Oi, Voldemar! Minä tavoittelin kuuluisuutta, loistoa, niinkuin— miksi ujostella? — jokainen, jonka luonne ei ole tusinaihmisen.Minä janosin jotakin tavatonta… epänaisellista! Mutta silloin…silloin sattui tielleni rikas, vanha kenraali… Ymmärtäkää minua,Voldemar! Olihan se itseuhrautuvaisuutta, itsensäkieltämistä!En voinut menetellä toisin. Lisäsin perhettä, aloin matkustaa,harjoittaa hyväntekeväisyyttä… Mutta miten minä kärsin, mitensietämättömiä, alhaisia ja ilettäviä mielestäni olivat tuon kenraalinsyleilyt, vaikka hän, tott