Romaani
Kirj.
Suomensi
Antti Kaila
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1908.
Aber auch noch eure beste Liebe ist
nur ein verziicktes Gleichnis und eine
schmerzhafte Gluth. Eine Fackel ist sie,
die euch zu höheren Wegen leuchten soll.
Über euch hinaus sollt ihr einst lieben!
(Mutta teidän parhainkin rakkautenne
on vain vääristelty vertaus ja tuskallinen
hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee
valaista teitä korkeammille teille.
Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran
rakastaa!)
Friedrich Nietzsche.
Minä olen miettinyt itseni väsyksiin, ymmärtääkseni sitä, jonka olenmuutamien lyhyvien vuosien kuluessa elänyt. Pyysinhän vain niin vähänja tahdoinhan antaa niin paljon… Oikeastaan pyysin vain saada antaa.
Ja kuitenkin…
Väsyneenä minä käyskelen huoneessani edestakaisin, ja kun lampustaniöljy on palanut loppuun, heittäydyn vuoteelleni ja vaivun horroksiin,mutta en uneen. Mennyt aika ei ole vielä voinut minua parantaa. Jakuitenkin pitäisi vuosien jo aikoja sitten tehneen vaikutuksensa.Kukaan ei tiedä, että elän niin. Kukaan ei aavista, että sillointällöin, kun sitä vähimmän uskon, purkautuu tuo vanha sielustani,ne vanhat haavat aukenevat, jotka eivät tahdo parantua. Junia tuleeja lähtee pieneltä rautatieasemalta. Talvi tulee aikaisin täälläpohjoisessa ja lunta on jo vahvasti kedoilla ja kankailla. Tunturitkohoavat ympärilläni synkkinä öistä tähtitaivasta kohti.
En ollut koskaan nähnyt tähtien niin kummasti kimmeltävän silloin kuinsuurkaupunki piti minua vankinaan. Talviyö lähenee. Aurinko häviää pianja kuluu kuukausia ennenkuin saan sen jälleen nähdä nousevan tunturienyli, jotka ympäröitsevät laaksoani. Täällä en tapaa monta ihmistä. Jatalvisin ei kulje junakaan niin usein.
Täällä selvenee kaikki minulle. Mutta sekin käy vitkalleen. Se käy kuinparaneminen pitkällisestä taudista, joka taistelee sitkeästi sielussanieikä tahdo irroittaa kynsiään siitä.
Eräänä päivänä matkustin kaupunkiin tapaamaan poikaani. Me sulkeuduimmehänen huoneeseensa ja istuimme siellä aina iltamyöhäseen. Sillä aikaakatsoi poikani minua ikäänkuin hän olisi tahtonut arvata ajatukseni jasanoi:
— Eikö meillä nyt ole hyvä olla?
— Kyllä, vastasin minä. Meidän ei ole koskaan ollut parempi olla.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli hyväilemään partaani, ikäänkuintyttö tai lapsi. Tai melkein kuin vanhempi ystävä, joka oli levotonnuoremman ystävänsä vuoksi.
Minä ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän on peloissaan minun vuokseni,mihin minä turvaudun yksinäisyydessäni nyt, kun hän oli jättänytminut yksin maalle ja matkustanut gymnasioon. Minä puolestani en voiunhoittaa pelkoani, että hän oli kärsinyt vahingon, saanut ikäänkuinhenkisen vamman kaikesta siitä, mitä hän oli eläessään kokenut. Hän onhieman kalpeakin ja pieni, ikäänkuin olisi pysähtynyt kasvussaan.
Ajatukset heräsivät jälleen istuessani junassa, joka kiidätti minuametsien ja lumipeitteisten kenttien kautta takaisin kotiini.
Minä olen päättänyt parantua, ja tukeakseni itseäni olen senkirjoittanut. Minä en ole mikään kirjailija. Sen huomaa siitä mitäkirjoitan.