Kirj.
Charles Sealsfield
Mailta ja meriltä 2
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1909.
Mississipin alajuoksulla oleva Louisianan maa, joka nykyään onosa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista, saa kiittää ensimäisestäviljelyksestään ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan lopullatämä maa kuului vielä Espanjalle. Siihen aikaan siirtyi sinne muutamiaranskalaisia aatelismiehiä, kreivi Vignerolles ja muuan hänenystävänsä. He olivat hankkineet lahjoituskirjan suuriin maa-alueihin.Ensiksi ottivat he kuitenkin vain vuokratilan saadakseen kokemuksiaistutusten viljelyksessä.
Eräällä metsästysmatkallaan eksyivät kreivi ja hänen ystävänsä paronide Lassalle, ja joutuivat kauheaan preriotulipaloon. Kun olivat eräänjoenpolvekkeen rannalla jo melkein tajuttomina tulen ja savun keskellä,korjasi heidät veneeseensä vanha amerikalainen Nathan ja hänentoverinsa.
Kreivi Vignerolles itse kertoo:
Miten kauan tajuttomina makasimme veneessä, en voi sanoa, ehkäpä noinneljännestunnin verran. Vanhus ravisti meidät hereille tajuttomastatilastamme.
Edessämme oli silmänkantamattomiin sypressisuo, takanamme toisiinsayhtyvien joenpolvekkeiden laaja pinta, jonka yläpuolelle oli keräytynyttavaton savukerros sillä tavoin, että me näimme sen alapuolellateräksensinisen veden ja yläpuolella sinisen taivaan, minkä kuitenkinetempänä lounaassa peittivät katseiltamme korkealle pyrkivätsavupatsaat. Ainoastaan toisinaan leimahtivat liekit näitten takaaesille, ja mahtavat sypressimetsät olivat kuin tulimeressä.
»Me olemme toki turvassa tulelta?» kysyin minä kauhistuen.
»Turvassa kylläkin», vastasi vanhus, »mutta tulee myöhä, aurinko ei oleenää tuntiakaan taivaanrannalla, ja meillä on vielä sievoinen matkakuljettavana».
»Minnekä tämä tie vie?» kysyin minä.
»Minnekö se vie? Jopa nyt jotakin, minne se vie? Se riippuu teistä. Sekulkee sypressisuon poikki, jos ette pidä kierrosta parempana.»
»Lyhin tie on paras», oli vastaukseni.
»Lyhin tie on paras», toisti vanhus ivallisesti, kääntyen tovereihinsapäin. »Siinäpä näette taas kerran ranskalaisen. Tahdot tehdä hänellemieliksi, mutta älä luulekaan siinä onnistuvasi.»
»James», sanoi hän kääntyen erään toverinsa puoleen, »te menetteedelleen Kilpikonnasuon poikki alapuolelta, me menemme keskeltä.»
»Entäs hevosemme», huomautin minä.
»Teidän hevosenne kulkevat ylätietä, kunnes tuli on aikansa raivonnut.Luulen, että saamme sadetta tänä yönä, ja silloin ne eivät poltakavioitaan.»
»Minnekä me sitten menemme?»
»Te kysytte liian paljon, mies hyvä», vastasi vanhus yksikantaan.
»Saatte sen kyllä nähdä.»
Me olimme nyt järven rannalla, joka muodostui molempienjoenpolvekkeiden yhtymästä. Edessämme oli sypressisuo.
Minä jo tunsin nämä suot, vaikkakin pintapuolisesti, sillä me emmeolleet milloinkaan onnistuneet tunkeutumaan oikein pitkälle. Mutta kunnyt tähystelin synkkään pimeyteen, täytyi minun mielestäni vielä kerrankysyä: »Vanhus, onko teitä tai portaita olemassa tämän suon halki?»
»Teitä tai portaita?» virkkoi mies; »ei ainakaan puistikkoteitä, vointeille vakuuttaa — ei ainakaan puistikkoteitä. Teitä tai portaita —hyvä ihme, tie, jonka uupunut luonto on teille raivannut», jatkoi hän,hypäten puunrungolle, joka sammaleen ja köynnöskasvien peittämänätörrötti esiin pohjattomasta syvyydestä. »Näettekö, tässä o