Produced by Tapio Riikonen
Kertomus rahvaan perheille
Kirj.
Suomennos.
Helsingissä, Suomal. Kirjallis.-seuran kirjapainossa, 1864.
Imprimatur: C. R. Lindberg.
Kolmen tunnin matkan päässä Toulon'in kaupungista Ranskan maalla,Välimeren rannalla, on vähäinen Hyéres niminen kaupunki, joka, josmuutoin jotain paikkaa maan päällä voidaan kutsua paratiisiksi, ainakinansaitsisi tämän nimen. Vuorien keskellä, jotka kolmelta kannaltasuojaavat sitä meren kohisevilta aalloilta, on kaupunki ihanassalaaksossa. Luojan oman käden tekemän puutarhan muotoinen, joka leviääkaikille puolin vuorien juurille saakka. Täällä ei talvesta tietä;näyttää niinkuin luonto tässä yksinäisessä laaksossa ei tarvitsisilepoa. Kun Saksan maalla kaikki on elotoinna ja paljaana, ja jää ja lumipeittää vuoret, laaksot ja kymet, ja jokainen mieluisemmin oleskeleelämpimässä tuvassaan, niin kukkii täällä oransi-puu, ja liittää hyvänhajunsa kassia-puun ja panskalaisen jasmini-kasvun hajuun. Ja tiheäinpuistoin varjossa hakee väsynyt virkistystä ja viileystä. Kesä-aikanatosin nousee monista vähäisistä järvistä, kun isoon aikaan ei olesatanut, märkiä utuja, jotka sumu-vaippana leviävät tämänparatiisinkaltaisen seudun ylitse, ikäänkuin muistuttaaksensa asukkaitaettä maan päällä kuitenkaan ei ole todellista paratiisia; mutta kohtapuhaltaa vuorilta vilvoittava tuulenhenki, joka ei ainoastaan huojennarasittavaa kesähellettä, vaan karkoittaa myös tästä ihanasta seudustanuoskeat sumut, että jälleen tulee yhtä ihastuttavaksi.
Eikö täällä luulisi ainoastaan onnellisia ihmistä asuvan? Ihmisenonnellisuuden voimalliset viholliset: moninaiset taudit, jotka hänensielunsa ja ruumiinsa valloittavat ja sortavat, eivät täällä voi syntyä;sillä kaikki ruumiilta ja hengeltä sairaat, jotka eivät muuallaparannusta ja pelastusta löydä, turvautuvat tänne, ja läheisenkuolemansa karttaminen heille enimmästi onnistuu. Mutta ihmisen toinensukuperäinen vihollinen, joka asuu hänen omassa sydämmessään: omanvoiton pyyntö ja muut pahat himot, ovat myös täällä valtansa pitäneet,sillä missä vaan ihmisiä elää, siinä on myös synnillä asuntopaikka, jaturmellee Jumalan käden meille tekemän paratiisin.
1700-sataluvun alussa seisoi pohjaiseen nousevan vuoren juurella puustaja tiilistä rakennettu huone, joka, ehkä vähäinen ja halpaarakennus-muotoa, kuitenkin oli hupaisen ja siistin näköinen. Kolmeltapuolelta piiritti sitä kaunis metsikkö sitruuna-puita, jonka varjossaasukkaat saivat levätä päivän varista ja rasituksesta ja iloitanähdessänsä kultaisia hedelmiä ja heleän sinisen taivaan, joka siellätäällä näkyi oksain välistä. Kun aurinko lähestyi laskuaan, leikittelitäällä lämpöisellä ja pehmeällä maalla kolme lasta, iästänsä kolmen jaseitsemän vuoden välillä, ja vanha hopea-hiuksinen mies katseliiso-isällisellä mielisuosiolla näitä iloisia pieniä lapsia, kohenteliheidän leikkiään, asetti rauhaa heidän keskenään, kun niin tarvittiin.ja kiikutti vähäistä tyttöä polvillaan. Lasten äiti, nuori 21-vuodenikäinen vaimo, tuli nyt ulos ja jakoi iltaista nälästyneille. Lapsetmenestyivät kaikki terveinä ja iloisina, niinkuin kukkaset kedolla, jaiso-isä katseli niitä tytyväisellä sydämmellä; eikö äitin siis pitänytolla onnellisena? Ah! ei ollutkaan. Hänen kauniissa surullisissakasvoissaan kuvautui raskas kärsiminen, joka teki hänen mielensäsairaaksi. — "Sabina", sanoi vanha mies, "olet tänä päivänä niinsuruissasi! onko poikani taas huolestuttanut sinua?"
...