Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Knut Hamsun
Suomentanut Viki Kärkkäinen
Tampereella,Kustannus Oy Kirja,1919.
Se oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossaihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejäsiitä…
Makaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellanilyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskellaportaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoituvanhoilla "Morgenbladetin" numeroilla, oli — sen saatoin aivanselvästi nähdä — majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmallaleipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitusvastaleivotusta leivästä.
Heti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella,olisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukantukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeenjoutunut "sedälle", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi,pari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessaniankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaitajoltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta.
Aamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessäolevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevätkirjaimet: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle".Se askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövänkahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin.
Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoranja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot,missä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraanikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy olisaapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaaväriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja sehoukutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui jokaaskelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa eiollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun olitapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaanaamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainenkeinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloinmitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuuluiihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun"Morgenbladetiin" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia.
Nousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotainaamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisinikkunan luo.
Herra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuomonet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorateväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset,jotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olinlopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään,sitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta.Aina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä olipuolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaammenäyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävitarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan jakyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaenvain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi.Yritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussaja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni