E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut Aukusti Salo
Alkuperäinen nimi: "The Honor of the Big Snows"
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1912.
1. Soittoa 2. Mukeen kertomus 3. Pikku Melisse 4. Pulma 5. Rakkauden neuvotteluja 6. Riemun päiviä 7. Juhla 8. Taistelu päivänkoitteessa 9. Jean ja Jan10. Punaisia lumikukkia11. Hänen tähtensä12. Huhu etelästä13. Punainen kauhu14. Pitkä odotus15. Miltei naisena16. Syntymäpäiviä17. Kieltäymys18. Jan-veli19. Uusi asiamies ja hänen poikansa20. Suudelma ja sen seuraukset21. Särkynyt sydän22. Hänen lupauksensa23. Jan palaa24. Pelastettu25. Jack Thornton26. Kiusaus27. Janin kertomus28. Soittoa vielä kerran
1
Soittoa
— Kuuntele, John — minä kuulen soittoa — —
Nämä sanat tulivat hiljaisena kuiskauksena naisen huulilta. Valkoinen,laiha käsi kohosi raukeasti hänen vuoteensa viereen polvistuneen miehenkasvoille, ja suuret tummat silmät, joiden edessä mies oli luonut omankatseensa maahan, välkähtivät hetkiseksi, kun hän taas huoatenkuiskasi:
— John — minä kuulen — soittoa — —
Miehen pää painui, kunnes se melkein lepäsi makaavan povella. Häntunsi, kuinka naisen käsi värisi hänen poskeaan vasten, ja tässäkosketuksessa jokin ilmaisi John Cumminsille, että heidän kummankinelämä oli lopussa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen voimakkaathartiansa vavahtelivat.
— Niin, se on ihanaa soittoa, Melisseni, hän mutisi hiljaa ja koettitukahduttaa nyyhkytyksiään. — Se on taivaiden ihanaa soittoa.
Käsi painautui lujemmin hänen poskeaan vasten.
— Se ei ole taivaallista soittoa, John. Minä kuulen todellista —oikeaa soittoa — —
— Se on taivaan soittoa, suloinen Melisseni! Avaanko oven, jottavoimme paremmin kuulla sen?
Käsi lipui alas poskelta. Cummins kohotti päänsä ja suoristi vitkaanvoimakkaat hartiansa, katsellen samalla kalpeita kasvoja, joiltakuumeen hehku oli häipymäisillään, niin kuin hän olisi nähnyt pohjolanauringon heikon kajastuksen hiutuvan lumituiskun tieltä.
Hän ojensi pitkät, laihat käsivartensa kohti majan matalaa kattoa jarukoili ensi kerran elämässään — rukoili sitä Jumalaa, joka olihänelle luonut tämän maailman lumineen ja jäineen ja äärettöminemetsineen niin lähellä maailman äärtä, antanut hänelle tämän naisen,nyt ottaakseen hänet pois.
Kun hän taas katsoi naista, tämän silmät olivat auki, ja niidensyvyydestä loisti vielä suuren rakkauden raukea hehku. Hänenhuulensakin vetosivat häneen vanhalla, suloisella tavallaan, joka ainamerkitsi, että hänen pitäisi suudella niitä ja hyväillä hänen hiuksiaanja yhä uudestaan sanoa hänelle, että hän oli kaunein koko maailmassa.
— Melisseni!
Mies painoi kasvonsa hänen lähelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä hänentuuheaan tukkaansa, naisen raukeasti kohottaessa kätensä ja kietoessane hänen kaulaansa. Hän kuuli, kuinka sairaan rinta huohotti, kuinkahän tapaili henkeä, kuuli hänen taas kuiskaavan:
— Se — on — kansani soittoa!
— Se on enkelien soittoa ylhäällä pilvissä, suloinen Melisseni! Se onmeidän soittoamme. Minä avaan oven.
Sairaan käsivarret olivat vaipuneet alas hänen hartioiltaan. Hiljalleenantoi mies sormiensa solua hänen auki olevien hiustensa läpi ja silittihän