Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
Maksim Gorki
Suomensi V. A. M. [V. A. Marjanen]
Kuopio 1909,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.
Omistan FEODOR SHALJAPINILLE.
… Sallikaa minun kertoa teille elämäkertani; tämä kertomus vie tosinteiltä vähän aikaa, mutta sen tunteminen on teille välttämätöntä.
Minä olen — peukalolintu, löytölapsi, oikeuksia vailla oleva ihminen;kenen synnyttämä — sitä en tiedä, mutta minut oli heitetty herraLosevin taloon Sokolin kylässä Krasnoglinskin piirikunnassa. Äitini —tai joku toinen — oli pannut minut herrasväen puistoon, senrukoushuoneen portaille, jonne vanha neiti Losev oli haudattu, ja sieltälöysi minut Danila Vjalov, puutarhuri. Hän saapui varhain aamullapuistoon ja näkee riepuihin käärityn lapsen liikuttelevan itseäänrukoushuoneen portailla ja sen ympärillä harmaan kollikissan varovastikuljeskelevan.
Danilan luona olin minä, kunnes tulin neljän vuoden vanhaksi; mutta kunhänellä itsellä oli paljon lapsia, niin sain minä etsiä ruokani mistälöysin, ja kun en löytänyt ruokaa, — niin vikisin, vikisin nälissäni janukuin vihdoin.
Neljän vanhana otti ukko Larion minut luokseen. Hän eleli itsekseen, olihyvin omituinen ja otti minut aikansa ratoksi. Muuten oli hän kooltaanpieni, pyöreä kuin rakko, ja hänen kasvonsakin olivat pyöreät: hänenhiuksensa olivat ruskeat ja äänensä kimeä kuin naisen, ja hänensydämessäänkin oli jotakin naisekasta — hyväilyä tavoittelevaa. Viinaahän rakasti ja joi väliin ylenmäärin; raittiina hän oli vähäpuheinen,silmät aina puoliummessa ja näytti syntiseltä kaikkein edessä, muttajuopotteluretkillä — hän lauloi kovalla äänellä virsiä ja muitalauluja, piti päätään pystyssä ja hymyili kaikille.
Hän eleli erillään muista ihmisistä, oli köyhä, antoi maaosuutensapapille, pyysi kesät talvet kalaa ja — huvin vuoksi — myöskinlaululintuja, johon hän minutkin opetti. Hän rakasti lintuja eivätkälinnutkaan häntä pelänneet; liikuttavaa on muistella, mitenkä kerrankinhyvin vaikeasti kesytettävä lintu juoksi pitkin hänen punasta päätään jasotkeutuu hänen ruskeisiin hiuksiinsa. Tai istuu lintu hänenolkapäällään ja taivuttaen viisaasti päätään katsoo hänen suuhunsa.Milloin paneutuu taas Larion maata penkille, siroittelee hampunsiemeniäpäähänsä ja partaansa, ja heti lentävät keltasirkut, tikliäiset,tiaiset, tilhit — kaivautuvat ukon hiuksiin, kulkevat pitkin poskia,tunkeutuvat korviin, istuvat nenälle, ja hän makaa ja nauraa, sulkeesilmänsä ja seurustelee hellästi niitten kanssa. Minä kadehdin ukkoasiitä syystä — sillä minua linnut pelkäsivät.
Larion oli hellämielinen mies, ja kaikki eläimetkin tiesivät sen;ihmisistä en sitä sano — en moittiakseni heitä, vaan koska tiedän, että— ihminen ei elä hyväilyillä.
Talvella oli hänellä vaikeuksia. Halkoja ei ollut eikä niitä voituostaakaan, sillä rahat olivat juodut. Tuvassa oli kylmä kuin tallissa,ainoastaan lintuset lauloivat ja visertivät ja me mukana maatessammesiinä kylmällä liedellä puettuina kaikellaisiin rääsyihin ja kuunnellenlaulua… Larion vihelsi niille — hyvin hän osasikin — ja muistuttiitse käpylintua: nenä oli suuri ja pyöreäksi vääntynyt sekä pää punanen.Ja silloin sanoo hän aina minulle:
— No, kuulehan Motka, — minut oli ristitty Matveiksi [Matvei, Motka =
Matti.] — kuulehan!
Hän makaa selällään, kädet pään alla, silmät ummessa, ja laulaa hienollaäänellään messua vainajan sielun rauhaa varten. Silloin vaikenevatlinnutkin, kuuntelevat, mu