Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
(Jane Eyre)
Kirj.
Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren
WSOY, Porvoo, 1921.
Ensimäinen luku.
Sinä päivänä oli mahdotonta lähteä kävelylle. Aamulla olimmetosin tunnin verran kuljeskelleet lehdettömässä puistossa, muttapäivällisestä asti (Mrs. Reedin tapana oli syödä aikaisin päivällistä,kun ei ollut vieraita) oli kylmä pohjatuuli tuonut mukanaan pilviä niinpimeitä, sateen niin sankan, että pitemmästä ulkoilma-huvittelusta eivoinut olla puhettakaan.
Minä olin siitä mielissäni. En vähääkään pitänyt pitkistä kävelyistä,varsinkaan koleina iltapäivinä, minusta oli kauheata palata kotiinläpi kostean, pimeän illan, sormet ja varpaat kontassa, sydän täynnäahdistusta Bessien, lapsentytön, ainaisen torumisen vuoksi ja mielessänöyryyttävä tietoisuus ruumiillisesta kykenemättömyydestäni Eliza, Johnja Georgiana Reedin rinnalla.
Mainitut Eliza, John ja Georgiana Reed hääräilivät nytseurusteluhuoneessa äitinsä ympärillä. Tämä lepäsi sohvalla tulenääressä, ja siinä lemmikkiensä keskellä (jotka juuri silloin eivätriidelleet eivätkä itkeneet) hän näytti kerrassaan onnelliselta. Minuahän ei koskaan ottanut tähän joukkoon, sanoen "että hän mielipahakseenoli pakotettu pitämään minua loitolla, mutta että hänen todellakintäytyi kieltää minulta ne etuoikeudet, jotka kuuluvat ainoastaantyytyväisille, onnellisille pikkulapsille, kunnes hän oli Bessieltäkuullut ja itse huomannut minun vakavasti pyrkivän saavuttamaanystävällisemmän ja lapselle sopivamman mielenlaadun, miellyttävämmänja sulavamman käytöksen — jotakin valoisampaa, avomielisempää jaluonnollisempaa kuin tähän asti."
"Mitä Bessie sanoo minun tehneen?" kysyin.
"Jane, en pidä viisastelemisesta enkä liiasta kyselemisestä, sitäpaitsion aivan sopimatonta, että lapsi keskeyttää vanhempia ihmisiä tuollatavalla. Istu jonnekin ja pysy hiljaa, kunnes osaat puhua kauniimmin!"
Seurusteluhuoneen vieressä oli pieni ruokasali, jonne pujahdin. Sielläoli kirjahylly, ja sain siitä helposti käsiini kirjan, jossa oli kuvia— tämä seikka oli minulle erittäin tärkeä. Kiipesin ikkunalaudalle,nostin jalkanikin sille ja istuin jalat ristissä kuin turkkilainen.Olin vetänyt punaisen ikkunaverhon eteeni ja olin niin ollenkaksinverroin piilossa.
Oikealla sulki punainen, poimutettu verho näköalani, vasemmallasuojelivat kirkkaat ikkunaruudut minua alakuloiselta marraskuunpäivältä, silti erottamatta minua siitä. Aika ajoin, käännellessänikirjani lehtiä, katselin ulos talviseen iltapäivään. Kauempana näkyivain kelmeätä tyhjyyttä, pilviä ja sumua, lähempänä oli märkää ruohoaja tuulenpieksämiä puita, ja kaiken yllä lakkaamaton rankkasade, jokanäytti pakenevan pitkien, vinkuvien tuulenpuuskien tieltä.
Palasin kirjaani — Bewickin "Brittiläisten lintujen elämä" — jonkatekstistä itse asiassa välitin sangen vähän. Sen alussa oli kuitenkinmuutamia sivuja, jotka eivät jääneet minulle, niin lapsi kuin olinkin,kokonaan tyhjiksi. Sellaisia olivat ne, joissa kerrottiin merilintujenpesistä, yksinäisistä kallionkielekkeistä, joilla vain ne asustavat,Norjan rannikosta, jota saaret koristavat eteläisimmästä kärjestä,Lindesnäsistä, aina Nordkapiin saakka —.
"Miss' jäisen valtameren hyöky pieksee kaukaisen Thulen autiota rantaa, ja luona levotonten Hebridein Atlannin vaahtopäiset aallot leikkii