Produced by Jukka Aakula
Kertomus
Kirj.
Suomentanut Vilho Elomaa
Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki 1919.
Juusela & Levänen O. Y. Kirjapaino ja kirjansitomo
Aurinko oli ennättänyt puolitiehen matkallaan länteen, kun Zwiebusch ja
Ilka Koiranhammas poikkesivat valtatieltä ja suuntasivat kulkunsa
Goldaugenien kreivillisen linnan puistoa kohti. Sää oli kuuma ja
helteinen.
Kesäkuussa unkarilainen aro näyttää oikean luonteensa. Maanpintahalkeilee, ja tie muuttuu joeksi, jossa veden sijassa aaltoilee harmaatapölyä. Tuuli, jos se lainkaan käy, on polttava ja kuivattaa ihoa.Ilmassa vallitsee hiljaisuus aamusta iltaan. Tämä hiljaisuus tekeematkamiehen mielen tuskaiseksi. Ainoastaan uhkeat, kautta maailmantunnetut unkarilaiset puistot ja viinitarhat eivät kalvastu, kellastueivätkä kuihdu aroauringon polttavien säteiden tiessä. Siellä ne,kulttuuri-ihmisen siroittamina monilukuisten virtojen ja jokien varsillevarhaisesta keväästä puolisyksyyn saakka upeilevat vihannuudessaan,houkuttelevat luokseen ohikulkijaa ja tarjoavat suojan kaikelle aurinkoapakenevalle elolliselle. Niissä asuu katve, vilpoisuus ja ihana ilma.
Zwiebusch ja Ilka alkoivat astua pitkää lehtokujaa myöten. Se oli lyhinvälimatka kahden portin välillä, joista toinen avautui arolle ja toinenjohti kreivilliseen puistoon. Se jakoi puiston kahteen samanlaiseenosaan.
"Tämä lehtokuja johtaa mieleeni viivoittimen, jolla isääsi ennen muinoinkoulussa lyötiin kynsille", virkkoi Zwiebusch koettaen nähdä kujanpäätä.
Sen pää häipyi näkyvistä ja sulautui etäiseen vihantaan. Auringon säteeteivät päässeet sinne. Se oli enintään kahden sylen levyinen, ja puut,jotka sitä reunustivat, ojensivat oksiaan ikäänkuin katellen toisiaan.Se oli tunneli, jonka luonto oli rakentanut öljypuun-, tammen-,lehmuksen- ja lepänoksista. Zwiebusch ja Ilka astuivat kuin katon alle.Paksu, lyhytraajainen Zwiebusch oli märkä hiestä. Hänen kasvonsa olivattummanpunaiset kuin keitetty punajuuri. Lyhyen takkinsa helmalla hänpyyhki märkää leukaansa. Hän ähkyi ja puhisi kuin huonosti voidellunpuimakoneen höyrykattila.
"Täällä on taivaallisen viileää, peipposeni!" mutisi hän, avatenihraisilla sormillaan liivin ja paidan. "Viuluni kautta! Emmekö sinunkinmielestäsi ole joutuneet helvetistä paratiisiin?"
Ilkan posket eivät olleet hänen rusohuuliaan kalpeammat. Hänen leveälläotsallaan ja nenänsä kyömyllä kiilteli hikipisaroita. Tyttöparka olihirveän uupunut ja pysyi töin tuskin jaloillaan. Harpun hihna painoihänen olkaansa, ja terävä reuna hankasi säälimättömästi kylkeä. Varjosai hänet muutaman kerran hymyilemään ja hengähtämään syvemmin. Hänriisui kenkänsä ja käveli avojaloin. Pienillä, sievillä, paljaillajaloillaan hän nautinnon tuntein läiskytteli kylmää hiekkaa.
"Emmeköhän istuisi?" ehdotti Zwiebusch. "Tämä kujanne on pitkä kuinvanhanpiian kieli. Kolmisen virstaa."
"Ei, isä. Jos rupeamme istumaan, on meidän vaikea sitten nousta.
Käykäämme mieluimmin päähän saakka, levähdämme vasta siellä."
"Vaikkapa niin… Tänään, peipposeni, on syntymäpäiväsi. Mitähän kohtalosinulle antaa, minkähän lahjan?"
"Toivoisinpa, että kohtalo tänään lahjoittaisi minulle päivällisen…"
"Kas vain, mitä toivoi! Haha! Paljoapa mielesi tekee! Eiköhän se vainole liikaa, tyttöseni? Etköhän vielä tahtone