E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut ["Der Sternsteinhof"] Vera Anttila
Kansan Romaanikirjasto 6.
Helsingissä 1909,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.
Mikkelissä 1909,
Mikkelin Sanomain kirjapaino.
Oli sataa kohissut rankasti. Pärskyen ja vaahdoten virtasi tuomuutoin niin tyyni joki kahden kukkulan välitse; toisen huipulla olisuuri, uljas kartano, toisen juurella pitkin jokirantaa matala rivipieniä hökkeleitä.
Viimeinen noista hökkeleistä oli vallan rappeutunut, ovenpieletroikkuivat melkein irti halkeilleesta tiiliseinästä, akkunanpieletolivat vinot, siellä täällä pilkisti paljas kivi esiin epätasaisesta,kuluneesta rappauksesta, ja vaikka pahimmat reijät ja halkeamatolivatkin savella silatut ja heinillä ja oljilla tukitut, ei sekääntehnyt sitä paremman näköiseksi. Taampana oli kapea kaistalemuokattua maata, jossa viljeltiin monenmoisia vihanneksia; sitäpaitsikasvoi siellä kaalinkupuja ja perunoita. Tämän alueen aitaus olienemmän näennäinen kuin todellinen; köynnöskasvien peittämät paalutolivat etäällä toisistaan ja niiden haarukkapäiden poikki oliasetettu kuivettuneita, hienoja puunoksia.
Silloin kun joki, johon johdettiin ja heitettiin kaikenlainentörky, väsyneesti solui uomassaan, tuotti se köyhille asujamillepaljon harmia; silloin saivat tuhmapäisimmätkin siellä alhaallaepäselvän käsityksen siitä, missä ahdingossa, missä liassa heelivät. Mutta nyt virtasivat siinä raikkaat vedet ja ilman viileäänkosteuteen sekaantui tuore maanhaju ja väkevä kasvien tuoksu, eikäedes Sternsteinin kartanossa tuolla korkealla voinut tuntua senraikkaammalta ja terveellisemmältä.
Viimeisen hökkelin edustalla olevalla penkillä istui noinneljäntoista vuotias tyttö; paitsi huivia, valkaisemattomastapalttinasta tehtyä paitaa ja haalistunutta, sinistä, valkopilkkuistaröijyä, ei hänellä ollut mitään ruumiinsa verhona. Tyttönen olikoukistanut jalkansa niin että ne heiluivat ilmassa; vain toisinaanhän ojensi vasenta eteenpäin, painoi kantapäänsä kosteaan maahan jakatseli sen tekemää koloa kunnes se täyttyi vedellä; ja silloin olikenkä valmis. Niin, kunpa olisi kengät jalassa, niin voisi kulkearikkaidenkin ihmisten parissa, voisipa kenties käydä tuolla ylhäälläSternsteinin kartanossakin.
Hän kohotti jälleen päätään. Hänen kasvoistaan ei ollut näkyvissämuuta kuin pyöreä leuka, täyteläisten poskien alaosa ja pienen nenänpää huivin reunojen lomasta, jonka hän silmien suojaksi oli vetänytsyvään otsalle; ja se olikin tarpeellista, sillä kukkulan taakse,jonne hän istui selin, laski aurinko parhaillaan, ja siksi leimusivatkartanon akkunat, joihin hän niin kiinteästi katsoi, säihkyvää valoa.Laajojen taloushuonerivien keskellä sijaitsevan asuinrakennuksenmärkä liuskakivikatto vallan suli taustalla olevien pilvien tummaanharmauteen. Pilvien reunoissa vain oli hyvin kapea, tummanpunainenjuova, niin että Sternsteinin kartano näytti melkein ulottuvantaivaaseen saakka.
Eikä lapsi sitä olisi ihmetellytkään. Niin kauvas kuin taivas ulottuu— oi, kuinka kauvas sitä riitti — kuuluu kaikki maa Sternsteininhoviin ja vielä hyvän matkaa tasaista maata lisäksi. Minkä niitytvoivat karjaa elättää, pellot viljaa kasvaa, se oli Sternsteininomistajan talleissa ja ladoissa. Niinhän ne ihmiset kertoivatkin,että kaikki hänelle ikäänkuin putosi taivaasta aina siitä saakkakun hän otti ylös sen hehkuvan kiven, tähtihännän, joka juuri uudenkartanon rakennusaik