Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1917.
Kotirannasta.
Eteenpäin.
Voimat vastakkain.
Ristituulissa.
Äiti.
Leivän puolesta.
Onnen kesä.
Seestymässä.
Saaren lounaisrannalla oli syvä lahdenpoukama, jonne tuulen käydessäselältä päin lakkapäälaineet tulla vilistivät kuin hurjasti karkaavalammaslauma. Tuulen ja veden muodostama leveä, tasaisenloivahiekkareuna kierteli kaarena veden rajaa. Sen yläpuolella alkoi meheväänurmea kasvava tasainen kenttä, sekin poukaman tavoin kaareutuenmelkein hevosenkengän muotoon. Siinä missä nurmi loppui ja metsä alkoi,rupesi maa jyrkästi kohoamaan saaren keskustaan päin. Mäentörmälläolevalta talolta rantaan johtava polku tulla luikerteli alamäkeä kuinkiirettä pitävä kevätpuro. Ehtiessään nurmi-alueelle haarautui se joentavoin kuin suistomaaksi, jonka monet pienet polut johtivat poukamassateloillaan oleville, litteäpohjaisille saaristolaisvenheille.
Etäisin näistä, aivan uusi, nuortean voimakkaalta näyttävä venhe olipuolitiehen työnnetty teloiltaan. Se oli kuin lähdössä.
Oltiin iltapuolessa. Vanhuuttaan harmaan rakennuksen takaa kuuluisähisevää ääntä ja tahkon pyörintää. Joku kai siellä teroittelityöaseitaan. Tuvan ja kamarin välisessä porstuassa liikuskeli nainen.Tuon tuostakin kuului astioiden kolinaa, välillä jykevän voimakkaitaaskelia.
Pihamaalla ei näkynyt ketään. Suuri, harmaanjuovikas kissa vainvenyttelihe auringon paahtamalla porraskivellä, toisella, puoleksiavoimella silmällään hiukan valvoen aitan puolella raaputtelevia kanoja.
Äkkiä pistäytyi tytön pää esiin pihan toisella kupeella olevanhalkopinon takaa. Tyhjä pihamaa näytti lupaavalta. Tyttö ryntäsiesiin, laski huimaavaa vauhtia alas rantaan, suoraa päätä osaksiteloiltaan työnnetyn venheen luo, jonka kojuun hän kiireisesti sukelsi.Puhalleltuaan muutaman kerran kuin päästäkseen hengästyksestään, kaivoityttö puseronsa alta esiin vanhan, rikkonaisen kirjan, avasi sentietyltä paikalta, viskautui pitkäkseen penkille ja rupesi lukemaan.
Oli kulunut suunnilleen tunti. Aurinko oli alenemassa ja varjotrannalla liekkuivat pitkinä viiruina edes ja takaisin tasaisellanurmikentällä. Silloin tytön pää taas pistäytyi näkyviin kojun ovesta.Säikähdykseen vivahtava hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. Hänvetäytyi paikalla takaisin kojuun, otti penkille viskaamansa kirjankäteensä, sulki sen huoahtaen kuin vastenmielisesti hyvästelevä japisti sen sitten poveensa.
Sen tehtyään näytti hän hetken arvelevan. Ei kuitenkaan vielä tehnytmieli lähteä. Hän painautui takaisin penkille ja jäi ajattelemaanlukemaansa.
Miksipä ei hänellekin joskus voisi tapahtua tuollaista ihmeellistä, einyt aivan samanlaista, — ei hän sitä pyytänytkään — eipähän hän ollutmikään kadonnut kuninkaanlapsi tai lumoava merenneito. Mutta kun vainsattuisi jotain kaunista ja erikoista, tai jotain sellaista, että hänsaisi näyttää pystyvänsä johonkin, josta ei moitittaisi ja sätittäisi,vaan kiitettäisiin.
— Liisa ho-oii, ho-ho-ooii.
Ääni tunkeutui pistävän terävänä Liisan korviin. Hän karkasi pystyyn,nyrpisti päättävästi huuliaan ja läksi uhmamielinen ilme kasvoillaannousemaan mäkeä.
— Vai sieltä sinä tulet. Olet kai taas jättänyt työsi kesken? —Lujarakenteinen ja kasvoiltaan