Produced by Tapio Riikonen
Kustaa Adolfin historian tapauksista
Kirjoittanut
Suomentanut
Otava, Helsinki, 1909.
Johdanto. Henkisotilaasta sananen.
1. Juhana herttuan airut.
2. Ebba neiti.
3. Kuninkaan kosintamatka.
4. Riian ketjukuula.
5. Viimeinen herttua.
6. Voittoratsastus Preussin halki 1626.
7. Kuninkaallinen lahja.
8. Puolalainen ruhtinatar.
9. Salaliitto Braunsbergissä.
10. Jesuiitan miina.
11. Tanskan prinssin nauharuusu.
12. Neuenburgin kummitus.
13. Wollinin leopardit.
14. Quint von der Bruce.
15. Morsiamen sormus.
16. Kustaa Hornin hairahdus.
Viiteselitykset.
Henkisotilaasta sananen.
Mälarin muutaman läntisimmän lahden rannalla sijaitsee vanha, nyttemminpuoleksi unhotettu linna, — Akseli Oxenstjernan rakennuttama Tidö.Äskettäin, ennenkuin tila oli viimeisen kerran myyty, oli se runsaineerilaatuisine kokoelmineen muinaisten päivien muistomerkkien kätkettymuseo, erittäinkin sen ajan, jota me pidämme Ruotsin kunniakkaimpana —Kustaa II Adolfin. Silloinen omistaja oli linnan laitattanutalkuperäiseen kuntoonsa, ja huoneet olivat suurimmaksi osaksikalustetut samoilla huonekaluilla kuin suuren valtiokanslerin aikaan.Tässä linnassa saattoi myös unelmiensa siivin kiitää pois hetkenhyörinästä ja kotiutua mainittuun aikaan, joka, vaikka se monessasuhteessa olikin raaka ja sievistymätön, kuitenkin yhdessä suhteessasaavuttaa kaikkien aikojen ihailun, siinä nimittäin, että silloinvoitiin uhrata henki aatteen puolesta.
Ja astuessaan sisään kaunisrakenteisesta portista ja nähdessäänedessään linnanpihan, takalistolla korkeat linnanportaat, jotkaseitsemännentoista vuosisadan tapaan olivat koristetut suurilla kiveenhakatuilla kiemuroilla ja irrallisilla kartiopatsailla — joutuitunnelman valtaan, joka teki mielen herkäksi niille kuville, joitasuuri rakennus herätti jokaisella askeleella. Tunsi nykyisestä elämästäsiirtyvänsä siihen, jota elettiin parisen vuosisataa takaperin, muistothahmottuivat ja elpyivät eloon, luuli näkevänsä varjojen vaeltavan edesja takaisin, luuli kuulevansa ääniä ja puhetta, vaikka asumattomassalinnassa oli niin hiljaista kuin haudassa.
Kunnioituksen tunteella astui vastaanottosaliin ja näki valtaistuimenkoristellun kunniataivaan ja mustalla samettipeitteellä verhotunpöydän. Oli kuin valtiokanslerin juuri pitäisi tulla tai olisi hänäsken lähtenyt paikoiltaan ja poistunut sisempiin huoneihin. Vieressäoli "katajahuone", jonka lattia, seinät, katto olivat laudotetutkatajalla, ja "kuningatar Kirstin sänkykamari" — viheriällä sisustettuhuone, joka oli säilytetty aivan sellaisena kuin se oli Kustaa Adolfintyttären vieraillessa isänsä ystävän luona, jonka elämän illan hän niinsyvästi katkeroitti. Kuningattaren muotokuva oli seinällä. Hän olinäköjään hymyilevä ja leppeä, mutta kuinka tympäisevä olikaan tämähymy, kun ajatuksissaan asetti iäkkään Akseli Oxenstjernan hänenrinnalleen! Ehdottomasti muistui mieleen, mitä hänen sydänsurussaantäytyi kirjottaa pojalleen Osnabrückin rauhankokoukseen: "Saankärsiä nyt paljo juuri siltä, jonka parhaaksi olen heittäytynytkaikenlaatuisiin vaivoihin ja puuhiin, mutta joka ei ole näidenuhrausten arvoinen… Tämä on minun osani, se on myös sinun; kentiestulee meille molemmille viel