Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Maksim Gorjki
Suomentanut Rob. A. Seppänen
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1903.
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.
Arolla.
Ajan ratoksi.
Toverukset.
Lukija.
Pirusta.
… Me läksimme Perekopista mitä huonoimmalla tuulella, nälkäisinä kuinsudet ja vihaisina koko maailmalle. Kokonaista puoli vuorokautta olimmeturhaan käyttäneet kaiken kykymme ja tarmomme saadaksemme jotainvarastetuksi tai hankkiaksemme työntapaista, ja kun viimein huomasimme,ettei mikään vedellyt, päätimme kulkea edelleen. Mihinkä sitten? Kunhanmentiin.
Päätöksemme oli yksimielinen ja me ilmaisimme sen toisillemme. Mutta meolimme valmiit jatkamaan matkaa joka suhteessa sillä elämän polulla,jota jo kauan olimme kulkeneet — senkin oli jokainen meistä itsekseenpäättänyt, ja vaikka emme sitä ääneen ilmaisseetkaan, niin loisti sekuitenkin selvään nälkäisten silmiemme synkässä heijastuksessa.
Meitä oli kolme. Tutustuneet olimme toisiimme vasta äsken Hersonissaeräässä kapakassa Dnjeprin rannalla.
Yksi meistä oli sotamies rautatie-pataljoonasta; sitte oli hän ollutratamestarintapaisena. Hän oli punatukkainen, punapartainen ja vantteramies, jonka harmaissa silmissä oli kylmä ilme. Hän osasi saksaa jatunsi hämmästyttävän tarkasti kaikki vankila-elämän salaisuudet.
Meikäläinen mies ei mielellään puhu paljoa entisyydestään, sillähänellä on siihen aina enemmän tai vähemmän päteviä syitä. Sen vuoksiluotimme me toisiimme — luotimme ainakin ulkonaisesti, silläsisällisesti ei kukaan meistä luottanut paljoa edes itseensäkään.
Kun toinen tovereistamme, kuivankarakka, pieni mies, jonka ohuet huuletaina olivat epäilevässä puristuksessa, sanoi olevansa Moskovanyliopiston entinen ylioppilas, niin pidimme minä ja sotamies sentotena. Meistä oli aivan yhdentekevää, oliko hän ollut ylioppilaana,salapoliisina vaiko varkaana, tärkeää oli vain se, että häntutustumisemme hetkenä oli meidän vertaisemme — oli nälkäinen, nauttikaupungeissa poliisin erityistä huomiota ja maaseudulla talonpoikienepäilevää silmälläpitoa, vihasi kaikkia voimattoman, ajetun janälkäisen pedon vihalla, hautoi mielessään yleistä kostoa kaikelle jakaikille, sanalla sanoen hän oli sekä asemaltaan luonnon ja elämänherrana että mielenlaadultaan yhtä lihaa ja luuta kuin mekin.
Onnettomuus on lujin side yhdistämään toisiinsa aivan vastakkaisetkinluonteet ja me kaikki olimme vakuutetut oikeudestamme pitää itseämmeonnettomina.
Kolmas olin minä. Vaatimattomuudesta, joka johtuu minulle luodunnuoruuteni luonteen ajoilta, en virka sanaakaan ansioistani jatahtomatta näyttäytyä naivilta olen vaiti puutteistani. Ehkä sentäänjonkullaisen selvyyden vuoksi mainitsen, että olen aina pitänyt itseänimuita parempana ja suurella menestyksellä teen sitä tänäkin päivänä.
Me siis olimme lähteneet Perekopista ja taivalsimme edelleenpäämääränämme sinä päivänä tshabanit, joilta aina saa pyytää leipää jajotka harvoin kieltävät sitä kulkevilta.
Kulin rinnan sotamiehen kanssa, "ylioppilas" saapasteli takana. —Hänen harteillaan roikkui jotain, joka muistutti nuttua. Suipossa,kulmikkaassa ja sileäksi ajetussa päässä lepäsi leveäraiteisen lakintähteitä, harmaat, kirjavaksi paikatut housut peittivät laihoja koipiaja jalkapohjiin oli hän nuttunsa vuorin siekaleista punomiensa nuo