Romaani aavikoilta
Kirj.
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Naisten romaaneja 44
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1925.
Aamutuuli puhalsi vinhasti aavikolla.
Muodottomina paksuissa, tiukkaan kiedotuissa vaipoissansa, selkätaivutettuna tuulen mukaan, ratsasti hämyssä kolme miestä verkkaisestija varovasti rosoisella, kivisellä maaperällä. Maanpintaa peittäväohut juoksuhiekka-kerros piilotti monta ilkeätä salahautaa; kavionluiskahtaminen niihin olisi saattanut aiheuttaa vakaviakin seurauksiasekä hevoselle että miehelle.
Se ei ollut pimeässä taivallettava tie.
Mutta vaikka ratsut olivatkin hermostuneita ja niiden vapisevat jäsenetja pärskyvä hengitys osoittivat, kuinka tuskastuneita ne olivat, vaikkaseurueen kaksi jäsentä silloin tällöin päästi hillittyjä huudahduksia,matkasi pieni joukkue pysähtymättä ja varmasti eteenpäin.
Johtaja oli kääriytynyt mustaan burnusiin, joka verhosi hänet, valuisatulan kahden puolen ja näytti huomaamattomasti sulautuvan hevosenkiiltävän mustiin kupeisiin, ja häntä tuskin saattoi hämyssä erottaa,kun taas hänen muutamia askelia jälempänä ratsastavat kumppaninsanäyttivät kahdelta häntä saattavalta aaveelta. Kilometrin toisensajälkeen he retuuttaen samosivat eteenpäin ja sallivat ratsujensakävellä petollisella polulla oman mielensä mukaan, ilmeisesti luottaenenemmän eläinten vaistoon kuin omaan harkintaansa.
Äkkiä tuuli asettui, yhtä pikaisesti kuin oli noussutkin, ja sitäseuranneessa tyynessä ilmassa tuntui hiljaisuus painostavan raskaalta,miltei kouraantuntuvalta.
Tuntui siltä kuin maa olisi jännityksen vallassa hengähtämättäodottanut aamunkoittoa.
Täydellistä hiljaisuutta häiritsivät vain hietikon taukoamatonkuiske ja silloin tällöin kuuluva kova kalahdus hevosenkengänsattuessa kiveen. Mutta tyven meni ohitse, ja tuuli alkoi uudelleenpuhaltaa koleampana kuin ennen. Ja kielevästi kiroillen vetivätarabialaispalvelijat vaippojansa tiiviimmin ympärilleen ja kumartuivatsyvemmälle satuloissansa.
Mutta heidän johtajansa ei näkynyt välittävän sen enempää ilmankylmyydestä kuin seuralaistensa nurinastakaan. Pää pystyssä javälittämättä kasvojansa pieksävistä, pistävistä hietahiukkasista hännäytti unohtaneen ympäristönsä ja vaipuneen omiin aatoksiinsa.
Ja hänen ajatuksensa olivat nähtävästi hupaisia, sillä pian hän alkoihiljaa hampaittensa välistä hyräillä hilpeän ranskalaisen laulunpätkänsäveltä. Ääni oli hyvin heikko. Muutaman metrin päässä se häipyi,sekaantuen tuulen suhinaan, mutta sitä ennen sen erottivat hänentakanansa ratsastavien miesten herkät korvat. Toinen heistä tiukkasisuitsia, hilliten hieman hevostansa. »Allah!» jupisi hän vapisten. »Hänlaulaa!»
»On hauska olla nuori — ja rakastaa», tokaisi toinen mielevänsukkelasti. Mutta sanoja seurannut naurunhihitys poisti niistä kaikenarvostelun tunnun ja paljasti hänen oman luonnollisen myötätuntonsa,sillä hän itse oli ainoastaan muutamia vuosia vanhempi kuin laulaja.
Hämy synkkeni.
Vähitellen sitten yön pimeys väistyi syrjään uuden päivän syntyessä.Aamunsarastus tuli aluksi hitaasti, ikäänkuin arkaillen itseänsä,peläten omaa mahtiansa. Mutta asteittain se voimistui ja paljastipaahtuneen, aution maiseman, joka näytti kolkolta ja uhkaavalta aamunkylmän harmaassa valossa.
...