E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Knut Hamsun
Suom. Joel Lehtonen
Yrjö Weilin, Helsinki, 1907.
Vihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki.
Näinä päivinä olen minä paljon ajatellut Ruijan kesän ikuista päivää.Tässä istun ja ajattelen sitä ja majaa, jossa asuin, ja majan takaistametsää, ja sitten rupean kirjoittelemaan jotain aikani kuluksi jahuvikseni. Aika on niin pitkä, minä en tahdo sitä saada menemään niinpian kuin tahtoisin, vaikka en surekaan mitään ja vaikka vietän mitäiloisinta elämää. Olen tyytyväinen kaikkeen, ja kolmikymmenvuotinenikäni ei ole ikä eikä mikään; eräänä päivänä sain minä tässä pari linnunhöyhentä kaukaa, eräältä ihmiseltä, joka ei ollut niitä velvollinenantamaan minulle, mutta kaksi vihreää höyhentä kruunatussapostipaperiarkissa, suulakalla suljetussa. Minua huvittikin nähdä noitakahta niin helvetillisen vihreätä linnun höyhentä. Eikä minulla muutenole mitään muuta vaivaa kuin silloin tällöin luuvalo vasemmassajalassani vanhan pyssyn haavan vuoksi, mikä jo kauan sitten parani.
Minä muistan, että kaksi vuotta sitten kului aika hyvin pian,suunnattomasti pikemmin kuin nyt, kokonainen kesä meni ennenkuin sitähuomasinkaan. Kaksi vuotta sitten, v. 1855, minä tuumin kirjoittaa siitähuvikseni, satuin vaiheisiin, tai ehkä näin unta. Nyt olen unohtanutniin monta seikkaa siitä ajasta, sillä tuskin olen sitä senjälkeenajatellutkaan; mutta minä muistan, että yöt olivat hyvin valoisat. Moniasia tuntui myös niin nurin kuriselta, vuodessa oli kaksitoistakuukautta, mutta yö tuli päiväksi, eikä taivaalla ollut niin tähteä. Jaihmiset, joita tapasin, olivat niin merkillisiä ja toisen luonteisiakuin ne, joita ennestään tunsin; yksi ainoa yö voi ponnahuttaa heidättäyteen ihanuuteensa, kypsiksi ja täyskasvuisiksi. Se ei ollut mitäänvelhomaista, mutta en ollut sellaista ennen nähnyt. En ollut.
Suuressa, valkeaksi maalatussa talossa meren rannalla kohtasin minäihmisen, joka vähän aikaa askaroitti ajatuksiani. Minä en muista häntätarkoin enää, nyt, ehkäpä olen hänet jo unohtanut; mutta minä ajattelensitävastoin kaikkea muuta sen aikuista, vesilintujen kirkunaa,eränkäyntiäni, öitäni, kesän monia lämpöisiä hetkiä; muuten, minähäntutustuin häneen vain onnen oikusta ja ilman sitä ei hän olisiajatuksissani asunut hetkeäkään.
Majaltani näkyi sellainen sarja saaria ja luotoja ja kareja, pilkahdusmerta, pari sinertävää tunturin huippua, ja majan takana oli metsä,määrätön metsä. Riemulla, kiitoksella minut täytti juurien ja lehväintuoksu ja mäntyjen lihaisa sauhu, joka muistuttaa luunytimen hajua;vasta metsässä mieleni ihan rauhoittui, sen täytti levollisuus ja uhkeavoima. Päivän toisensa jälkeen kulutin minä vain harjanteilla harhaten,Aesopus vieressäni, enkä toivonut mitään muuta kuin yhä vain saadakulkea siellä päivä päivältä, vaikka lumi ja sulava sohju vielä melkeinkattoi maan. Ainoana toverinani oli Aesopus; nyt on minulla Cora, muttasilloin oli minulla Aesopus, koirani, jonka minä sittemmin ammuin.
Usein iltaisin, kun minä palasin kotiin majaani eräretkeltä, saattoimieluisa kodikkuuden tunne tulvehtia minussa läpi luiden ja ytimien,jopa liikuttaa sisimpäni rakkaasti värähtelemään, ja astellessani minätarinoin Aesopuksen kanssa oivasta olostamme. Kas niin, nyt me sytytämmetulen ja paistamme itsellemme linnun tässä tulisijassa, sanoin minä,mitäs siitä arvelet? Ja kun nuo askareet oli tehty ja me aterioineet,pujahti Aesopus paikalleen tulisijan taa, m