E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/53055
Kaksi-osainen romaani
Kirj.
Suomensi Olga A.
Wiipurissa,Matti Kurikka.1889.
Wiipurin Sanomain kirjapainossa.
Vuosi oli kulunut ensimmäisen osan viimeisessä luvussa kuvattujentapauksien perästä.
Aleksander muuttui vähitellen synkästä epätoivosta kylmäänvälinpitämättömyyteen kreiville ja Nadinkalle. Hän ei täräyttänytenää kirouksia eikä lisännyt hammasten puremista siihen, vaan osottiheille syvää halveksimista.
Lisaveta Aleksandrowna lohdutti häntä kaikella ystävän ja sisarenhellyydellä. Hän antautui mieluisasti tämän herttaisen holhojanvaltaan. Kaikki semmoiset luonteet, kuin hänen oli, antautuvatkernaasti toisen holhottavaksi. Heille on välttämätön — lapsenpiika.
Vihdoinkin intohimo katosi hänestä, todellinen suru haihtui, muttahänen oli sääli erota siitä; hän jatkoi sitä väkisin, tahi paremminsanoen, loi itselleen taiteellisen surun, leikitteli, kiemaili silläja hukutti itsensä siihen.
Häntä miellytti marttyyrin roolin näytteleminen. Hän olihiljainen, arvokas, salaperäinen niinkuin se ihminen, joka hänensanojensa mukaan on kestänyt kohtalon iskun, — hän puhui suuristakärsimyksistä, pyhistä, ylevistä tunteista, jotka olivat lokaantallatut ja survotut — "ja kuka sen on tehnyt?" Hän lisäsi tähän:teeskentelijä tyttö-riepu ja halveksittava roisto, tekopyhäsalonkileijona. Onko kohtalo todellakin lähettänyt minut maailmaansitä varten, että kaikki, mitä minussa on ollut suurta, tulisimitättömyyden uhriksi?
Ei mies miehelle, eikä nainen naiselle antaisi semmoista teeskentelyäanteeksi, vaan paikalla työntäisi käymäpuilta alas. Mutta mitä eivätnuoret ihmiset anna toiselle sukupuolelle anteeksi?
Lisaveta Aleksandrowna kuunteli kärsivällisesti hänen valitusvirsiäänja lohdutti häntä niinkuin voi. Se ei ollut hänestä ensinkäänvastenmielistä, ehkä siitäkin syystä, että miehensä veljenpojastalöysi hän kuitenkin sointua omaan sydämmeensä, kuuli hänen rakkaudenvalituksistaan äänen hänelle itselleen tunnetuista kärsimyksistä.
Hän kuunteli ahneesti Aleksanderin sydämmen voivotuksia ja vastasiniihin huomaamattomilla huokauksilla ja näkymättömillä kyyneleillä.Hän löysi teeskenneltyihin ja imeliin ikävän purkauksiin lohduttaviasanoja samaan tapaan ja suuntaan; mutta Aleksander ei tahtonutkuullakaan.
— Oh, älkää puhuko minulle, ma tante, sanoi hän, minä en tahdohäväistä rakkauden pyhää nimeä, kutsumalla siten meidän väliimmetuota…
Siinä teki hän semmoisen halveksivan irvistyksen ja oli valmis,niinkuin Piotr Ivanitsh, kysymään: mikä hän onkaan?
Sitäpaitsi lisäsi hän suurella ylenkatseella: tytölle on anteeksiannettava: minä olin liian paljon korkeammalla häntä ja kreiviä jakoko tuota surkuteltavaa ja turhamaista piiriä; ei ole ihmekään ettäminä jäin hänelle käsittämättömäksi. Ja näiden sanojen perästä pysyihänen kasvoillaan kauan ylenkatse.
— Setä sanoo yhä, että minun pitää olla jalo Nadinkaa kohtaan,jatkoi hän. Mistä hyvästä? Millä on tämä rakkaus kunnostuttanutitsensä? Kaikki oli halpamaista, kaikki kohdat tavallisia. Olikoyhtään ilmiötä, joka olisi eronnut tavallisen piirin jokapäiväisestäloasta? Näkyikö tässä rakkaudessa vähääkään sankarimaisuut