Kirj.
N. Hauvonen
Wiipurissa,omalla kustannuksella,1878.
Jo vuosia olin odottanut, odottanut kuin kuuta nousemaan, sitä hetkeä,jolloin voisin tehdä retken tuonne unelmieni maahan etelän puolelleItämerta; ja mitä enemmän Schillerin ja Göthen kanssa tutustuin,sitä palavammaksi tuli haluni saada nähdä ja tuntea tuota maata jakansaa, jossa niin suuret henget olivat eläneet ja työskennelleet.Mutta melkein yhtämittainen matti kukkarossa pani kaikille tämmöisillehoureille jyrkän rajan. Säästämällä olin kumminkin kolmen vuodenkuluessa saanut sen verran kokoon, ettei tuo yritys enää miltäänmahdottomalta näyttänyt. Kahdeksan punaista sadanmarkan seteliätaskussa! "Raha rintaa rohkasee", ja erittäinkin tuommoiset rahat,jotka omalla työllä ja hiellä ovat ansaitut. Heti otin väliaikaisestavirastani eron, ja nyt tätä päätä Helsinkiin ottamaan vauhtiamatkalleni.
* * * * *
Oli Helmikuun keskipalkoilla vuotina 1874 eräänä kauniina talvipäivänä,kun, kahdella vähäisellä matkarepulla varustettuna, aamulla kl.9 astuin Helsingin rautatien stationihuoneesta kolmannen luokanvaunuihin. Matkani kulki nimittäin Pietarin kautta maitse, sillä merioli jäässä, etten voinut valita suorinta tietä yli meren Lyypekkiin.Kun kolmasti kelloa oli kolistettu, vihelsi kyyditsijä pillillään jasamassa hirnahti tuo halkoja syövä, tulta tuiskiva orhi ja hengähdellenraskaasti, ikäänkuin tietäen pitkän matkan olevan edessään, läksihän liikkeelle, vetäen pitkää junaa vaunuja perässään. Kauan eiviipynyt, ennenkuin Helsinki oli kadonnut näkyvistä, ja nyt ruvettiinajamaan tulta polttain, niin että hiukset seisoivat suorassa takanakuin messinkilanka ja Suomen salot ja salmet siintelivät vaan kahdenpuolin. Tuontuostakin seisahdeltiin sentään sen verran pysäyspaikoissa,että ehdittiin ottamaan uusia matkustajia vaunuihin ja laskemaantoisia ulos. Vasta Kaipiaisissa, puolimatkassa Pietarin ja Helsinginväliä, levähdettiin enemmän aikaa. Siellä odotti sekä Helsingistäettä Pietarista tulevia matkustavia runsas päivällispöytä. Minä enkuitenkaan raskinnut istua noiden kallisten herkkujen ääreen, vaikkarahaa oli taskut täynnä, vaan näpertelin repustani, mitä matkaevääksiolin sinne säälinyt. "Syö säästäin savea"; tämä sammakon neuvopojallensa muistui, näet, minullekin mieleen, ja useampihan on päiväkuin makkara. Puolen pulloa olutta oli minun kuitenkin ostaminen, sillämuuten tuo kuiva pussiruoka olisi istunut kurkkuun. Päivällishetklei kuitenkaan kestänyt enempää aikaa kuin puolen tuntia, jonkakuluttua taas lähdettiin liikkeelle. Viipuriin saavuttuamme, oli jopilkkopimeä ja mitä lähemmäksi Pietaria tultiin, sitä kovemmin alkoisydämeni tykkiä, sillä minua vähän pelotti yölliseen aikaan tullatuohon suureen, minulle tuiki tuntemattomaan kaupunkiin. Hirveilläkuvilla olivat muutamat hyvät ystäväni lähteissäni maalanneetminulle Pietarin oloja: kuinka siellä kyyditsijät eli iisvoosikat,niinkuin heitä nimitetään, tiustavat rupplia matkamieheltä ja kuinkayösijasta viedään vieraalta vielä nahkakin yltä. Tämmöistä menetystävälttääkseni, aloin jo matkalla katsella ympärilleni; ja onneksipasattuikin samoissa vaunuissa, joissa minä matkasin, olemaan erässuomalainen rouvasihminen, jonka matkanmäärä myöskin oli Pietari. Häntänyt hädissäni lähestyin; ja hänellepä näyttivät Pietarin olot olevanhyvin tutut. Hän neuvoi minua poikkeemaan yöksi erään Pietarissa asuvanmaanmiehemme luoksi, jonka sanoi holhoovan suomalaisia matkustajia, jalupasipa vielä Pietarin stationihuoneessa häntä odottavan miehensäkinminulle oppaaksi sinne. Tämä oli hyvä sanoma, josta suoritin rouvallesulimmat ki