Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Anton Tshehov
Suomentanut Rob. A. Seppänen
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kataja,1906.
Osakeyhtiö Kauppakirjapaino.
Öljytikku.
Yksi monista.
Virkateitä.
Nopeaa apua.
Hermostunut.
Käräjiin menossa.
Mokomaa väkeä.
Haudalla.
Se ei ollutkaan hän.
Pieni erehdys.
Toimen miehiä.
Onnenmyyrä.
Anjuta.
Molempi parempi.
Ei kelpaa.
Tupakan vahingollisuudesta.
Matkan varrella.
Anton Tshehow on suomalaiselle lukijalle jonkun verran tuttuetupäässä sanomalehtiemme kautta, joissa silloin tällöin on olluttämän venäläisen oivallisen kertojan pieniä, hauskoja pätkiä.Ei ole tarkotus tässä ruveta tarkemmin selittämään Tshehowinkertojaluonnetta eikä syventymään hänen tuotteidensa jäsentelyyn.Pari piirrettä tahdomme kuitenkin mainita.
Tshehow, joka syntyi Taganrogin kaupungissa 1860, oli linnaorjanpoika. Tultuaan ylioppilaaksi Moskowan yliopistoon, opiskeli hänlääketiedettä ja suoritti lääkärin tutkinnon 1884, mutta lääkärinammattia ei hän harjottanut juuri ollenkaan. Jos vielä mainitsemmekuolinvuoden — 1904 — niin siinäpä onkin hänen ulkonaisen elämänsäpuitteet. Tshehow oli kertoja Jumalan armosta, kuten eräs tunnettusaksalainen kirjallisuuden historioitsija hänestä sanoo. Hänenlyhyet, humoristiset kertomuksensa ovat pärskyneet kuin kimaltelevailotulitus hänen nuoruutensa vallattomasta, voipa melkein sanoarajusta kynästään. Mutta kun neljännesvuosisatainen oli vierähtänytiästä taakse, jolloin nuori kirjailija jo oli saavuttanut laajanja hartaan lukijakunnan, käy hänen sanomisensa sävy vakavammaksi.Huoleton elämän ilmiöiden ilvehtivä valokuvaaja panee koneensapiiloon ja hän kehittyy taitavaksi maalariksi, jonka sivellin luokuvan toisensa jälkeen kansansa elämästä ja ennen kun ahkera käsi onainiaaksi hervonnut, on kuvia kasonut suuri kokoelma.
Tshehowin tuotteet ovat yhtenäistä kuvausta 1880-luvun ja 1890-luvunalkupuolen henkisestä köyhyydestä. Hänen havaintokykynsä tutkainoli terävä ja hieno kuin orjantappuran oka ja hänen sielullinenanalysitaitavuutensa osottaa tavatonta ihmistuntemusta. Tshehow onkuvannut kokonaisen maailman henkisesti raajarikkoja, avuttomia,onnettomia ihmisiä, jotka kituivat yhteiskunnallisten olojenhenkisesti karussa maaperässä, ihmisiä, jotka eivät saaneetvilaukseltakaan nähdä toivoa uuden huomenesta, jotka olivat puutuneettylsään välinpitämättömyyteen kaikesta, jopa oman asemansakinauttamattomasta ummesta. Näistä kuvista huokuu tosiaankin haudanhyytävää kylmää ja Tshehowia ovat useat arvostelijat moittineetkinsiitä, että hän on liian synkkä väreissään.
Niin jyrkältä ja oudolta kuin tuntuukin ero hänen nuoruutensahumoristisien kertomustensa ja kypsyneen tuotantokauden ilottomienelämänkuvien välillä, huomaa kuitenkin, että jo edellisissäkinhuolettoman ilon veikeissä lastuissa soinnahtaa siellä täälläkatkera, kolea sävel, joka antaa aavistaa, että hänen herkkäänsydämeensä kipeimmin koski kansansa elämän syvä orpous. Ja niinhänestä tulee vähitellen aikansa arimpien kohtien, elämän nurjimpienpuolten ja henkisen hädän syvä, mestarillinen tulkki. Pientenkertomusten rajoitetulta alalta hän siirtyy tunteen ja aikalaistensamielialojen kuvailun leveälle tielle. Armotta ja voimallisestivetää hän päivänvaloon aikalaistensa pahimmat viat, itsekkyy