Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Suomentanut
Aito Kare
Helsingissä,Kustannusliike Mimerva O.-Y.,1921.
Punainen jumala.
Tuo lutka…
Isä Tarwater.
Kas noin! Basset katsoi kelloonsa ja vertasi äkillistä jyrähdystämielessään arkkienkelin pasuunantörähdyksiin. — Kaupungin muurien,ajatteli hän, pitäisi luhistua tuollaisesta valtavasta javastustamattomasta käskystä. Lukemattomia kertoja oli hän turhaankoettanut keksiä syytä tuohon tavattomaan jyrinään, joka kuului läpikoko seudun, tunkeutuen ympärillä asuvienkin heimojen kyliin.Vuorensola, josta ääni tuli, kajahteli sen kovasta aaltoilusta kunnesse tulvi yli ja täytti taivaan ja maan valtavalla pauhinallaan. Sairaanhillittömällä mielikuvituksella kuvitteli hän sen olevan jonkunalkuajan titaanin, joka oli poissa suunniltaan epätoivosta ja vihasta.Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi ääni, kehoittavana ja käskevänärajussa sävelvoimassaan ja tuntui, kuin olisi se ollut aiottu korvienkuultavaksi ulkopuolella meidän aurinkokuntamme ahtaita rajoja. Sesisälsi myös jyrisevän vastalauseen siitä, ettei ollut korvia, jotkakuulisivat ja ymmärtäisivät, mitä se tahtoi ilmituoda.
Sellaisena näyttäytyi se sairaan miehen mielikuvituksessa. Hänponnisteli yhä ääntä eritellen. Se oli jyrisevä kuin ukkonen, pehmeäkuin kultaisen tiu'un ääni, ohut ja suloinen kuin jännitetynhopeajousen näppäys — ei, se ei ollut mitään tästä kaikesta, eimyöskään mitään tähän vivahtavaa. Hänen sanakirjassaan jaelämänkokemuksissaan ei ollut ilmaisutapaa tai miellettä kuvaamaan tätäääntä.
Aika kului. Minuutit muuttuivat neljännestunneiksi, neljännestunnitpuolitunneiksi ja yhä jatkui ääni; sen alkuperäinen äänivoima vaihtuuehtimiseen, mutta siihen ei tullut uutta voimaa — se himmeni, kajahtija kuoli pois yhtä valtavana kuin oli alkanutkin. Muodostui kokonainenkaaos sekavaa mutinaa, lörpöttelyä ja kuiskauksia. Se vetäytyi vihdoinhitaasti pois, huokaus huokaukselta, jättiläissyliin, joka oli sensynnyttänytkin; se nyyhkytti esiin uhkaavia raivon kuiskauksia javietteleviä onnen kuiskauksia, koettaen saada itsensä kuulluksi, uskoajollekin avaruudessa häilyvän salaisuutensa, jonkun suunnattomankallisarvoisen ja tärkeän tiedon. Se muuttui kuin äänen haamuksi, jokaoli kadottanut uhmansa ja lupauksensa ja muuttunut joksikin, jokajatkuvasti toistui sairaan miehen tietoisuudessa useita minuutteja senjälkeen kuin se oli lakannut. Kun Basset ei enää voinut sitä kuulla,katsoi hän kelloonsa. Oli kulunut tunti siitä, kun arkkienkelinpasuunantörähdykset olivat kokonaan lakanneet.
— Täälläkö kuoleman pimeys nielisi hänet? ajatteli Basset samalla kunhän muisti revolverinsa ja katseli kuumeen hävittämiä, luurankomaisiakäsiään.
Mielikuvitus viekoitteli hänet vetämään suunsa hymyyn — ChildeRolandille, joka vei taistelutorven huulilleen yhtä heikoin käsivarsinkuin hänkin. — Oliko kulunut kuukausia vai vuosia, kysyi hänitseltään, kun hän ensi kerran Ringmanus-rannalla oli kuullut tuonsalaperäisen kutsun? Hän ei olisi voinut vastata siihen, vaikka hänenelämänsä olisi ollut kysymyksessä. Pitkäaikainen sairaus oli olluthirvittävä.. Hän oli tietoisesti voinut laskea useita kuukausia, muttahän ei voinut laskea niitä pitkiä väliaikoja, jotka hän viettihorrostilassa. — Kuinka oli kapteeni Batemanin laita neekeripyydystäjä"Narilla?" ihmetteli hän; ja oliko kapteeni Batemanin juoppo perämiesjo kuollut deliriumi