Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Maksim Gorkij
Venäjänkielestä suomentanut
Anton Helve
Helsingissä,Työväen Sanomalehti-osakeyhtiö,1903.
Kershentson syvimmissä metsissä on paljon yksinäisiä hautoja;niissä mätänevät erakkojen luut, miesten, joiden jumalanpelko olivanhanaikuista, ja eräästä sellaisesta erakosta, Antipasta, —Kershentson kylissä kerrotaan seuraavaa:
Raaka, rikas talonpoika Antipa Lunjeff, vietettyään syntistä,maailmallista elämää viisikymmenvuotiaaksi, rupesi tarkoinajattelemaan sielunsa tilaa, omantunnon vaivoissa jätti perheensä jameni metsiin. Sinne, jyrkän rotkon reunalle, salvoi hän itselleenmökin ja eli siinä kahdeksan vuotta, talvet ja kesät, päästämättäluoksensa ketään, olivatpa ne sitten tuttavia tai sukulaisia. Joskusihmiset, jotka olivat eksyneet metsään, sattumalta joutuivat hänenmajansa läheisyyteen ja näkivät Antipan rukoilevan polvillaan senkynnyksellä. Hän oli kauheannäköinen. Paastoaminen ja rukoileminenoli hänet kuihduttanut, ja tukkansa ja partansa oli hän antanutvapaasti kasvaa. Huomatessaan ihmisen, nousi hän seisomaan ja vaietenkumarsi maahan asti hänelle. Jos häneltä kysyttiin, kuinka päästäpois metsästä, osoitti hän äänetönnä kädellään tietä, vielä kerrankumarsi maahan asti ja poistui majaansa sulkeutuen sinne. Kahdeksanvuoden kuluessa nähtiin hänet usein, vaan ei kukaan koskaan kuulluthänen ääntänsä. Hänen vaimonsa ja lapsensa kävivät joskus hänenluonansa; hän otti vastaan heidän tuomansa vaatteet ja ruokavarat jakumarsi, kuten kaikille, heillekin maahan asti, vaan tapansa mukaanei virkkanut heille sanaakaan koko erakkoelämänsä aikana.
Hän kuoli samana vuonna, jolloin erakkojen majat hävitettiin, ja setapahtui seuraavalla tavalla:
Ispravnik [Järjestysmies maalla; nimismies. Suom. muist.]poliisijoukon kera tuli metsään, ja näkivät he Antipan seisovanpolvillaan keskellä majaansa ja äänettömästi rukoilevan.
— Hei, sinä siellä! — huusi hänelle ispravnik. — Tule ulos!Särjemme pesäsi!… — Mutta Antipa ei kuullut hänen ääntään. Kuinkatahansa hänelle huusi ispravnik vanhus ei hänelle vastannut. Silloinkäski ispravnik väkisin tuoda Antipan majasta. Vaan väki nähdessäänerakon heitä huomaamatta yhä keskeymättä rukoilevan hartaasti,hämmästyi hänen mielenlujuuttansa eikä totellut ispravnikkia.Silloin ispravnik käski heidän särkeä majan, ja varovasti, pelätensatuttavansa rukoilijaa, he vaieten alkoivat purkaa kattoa.
Kalkkoivat Antipan pään päällä kirveet, ruskivat laudat ja putosivatmaahan, iskujen kumea kaiku kajahteli metsässä, kiertelivät hädissäänmajan ympärillä linnut, melun säikyttäminä, vavahtelivat puidenlehdet. Vanhus vaan yhä rukoili, ikäänkuin mitään näkemättä jakuulematta… Majan seinät alkoivat jo horjua, vaan yhä seisoi senisäntä polvillaan, liikkumatta. Ja vasta sitten, kun viimeisetkinhirret olivat syrjään sysätyt entisiltä paikoiltaan ja itse ispravnikastuen erakon luo, tarttui hänen hiuksiinsa, Antipa, nostaen silmänsätaivaaseen päin, hiljaa lausui Jumalalle:
Armon Jumala… Anna heille anteeksi.
Ja, kaatuen seljälleen, kuoli hän.
Kun tämä tapahtui, oli Antipan vanhin poika, Jaakko,kaksikymmenkolmi-vuotias ja nuorin, Terenti, oli täyttänytkahdeksantoista. Pulska ja väkevä Jaakko hankki itselleen jokeskenkasvuisena kyläläisiltään hurjapään nimen, ja niihin aikoihin,kun hänen isänsä kuoli, oli hän seutunsa suurin juoppo ja mellastaja.Kaikilla oli hänestä valit