Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Suomentanut Ilmari Uotila
Helsingissä,Kustannusliike Minerva,1920.
Elämän laki.
Valheellinen Nam-Bok.
Keesh, Keesh'in poika.
Kaunis Li-Wan.
Salaisuuksien Haltija.
Elämän laki.
Vanha Koskoosh kuunteli ahneesti. Vaikka hän jo aikoja sitten olimenettänyt näkönsä, kuuli hän hyvin, ja heikkokin ääni tunki vielähänen ymmärrykseensä, joka kuitenkaan ei jaksanut enää hänen ryppyisenotsansa takaa seurata maailman menoa. Aha! Sit-cum-to-ka siellä kiroaakimakasti koiria, piiskatessaan niitä valjaisiin. Sitcum-to-ka olihänen tyttärensätytär, mutta hänellä oli liiaksi työtä ehtiäkseenajatella vaivaista äitinsä isää, joka avuttomana ja hyljättynä yksinistui huoneessa. Leivättä oli lähdettävä. Pitkä matka oli edessä jalyhyt päivä ei ottanut viipyäkseen. Elämä ja elämän, ei kuoleman,velvollisuudet kutsuivat häntä. Ja Koshkoosh'in loppu ei ollut kaukana.
Vanhaa miestä kauhistutti tämä ajatus hetkisen ja hän koetteliveltolla, vapisevalla kädellään vieressään olevaa pientäpolttopuuläjää. Tultuaan vakuutetuksi siitä, että puut olivat tallella,piiloitti hän kätensä jälleen koinsyömän turkkinsa laskoksiin ja alkoitaas kuunnella. Puoleksi jäätyneitten nahkojen vihaisesta ritinästä hänymmärsi, että päällikön peurannahkateltti oli hajotettu ja sitä nytkoottiin eteenpäin kuljetettavaksi. Päällikkö oli hänen poikansa,jäntevä ja väkevä heimonsa miesten päämies ja mainio metsänkävijä. Kunnaiset vitkastelivat kootessaan leirin irtainta, torui hän, korottaenääntään, heitä hitaudestaan. Vanha Koskoosh heristi korviaan. Viimeisenkerran oli hän nyt kuuleva tämän äänen. Tuolla hajoitettiin joGeehow'in teltta. Ja tuolla Tuskan'in. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän;ainoastaan shamaanin [noita, poppamies] asunto mahtoi enää ollapystyssä. Kas niin! Nyt ne kävivät senkin kimppuun. Hän kuuli shamaaninmarisevan sovitellessaan sitä rekeen. Jokin lapsi itkeskeli ja nainentyydytteli sitä hiljaisilla, ynisevillä kurkkuäänillä. Pieni Koo-tee,ajatteli vanha mies, ärtyinen lapsi, eikä juuri vahvakaan. Se kuoleeehkä piankin, ja sitten sille sulatettaisiin kuoppa jäätyneeseentundraan ja ladottaisiin kiviä päälle ahmoilta varjelemaan. No niin!Mitä se merkitsee? Korkeintaan muutamia vuosia ja sitä menoa menisivätniin täydet kuin tyhjätkin vatsat. Lopuksi odotti nälkäinen kuolema,nälkäisempänä kuin kukaan heistä.
Mitä nyt? Aha, miehet köyttivät rekiä, kiristäen hihnoja. Hän, jokakohta ei enää kuuntelisi, kummasteli. Piiskat vinkuivat koiralaumassa,ne kiljahtelivat. Kuinka ne vihasivatkaan työtä ja matkaa! Neloittonivat. Reki toisensa jälkeen painui hiljaisuuteen. Nyt ne olivatpoissa. Ne olivat hävinneet hänen elämästään ja hän eli yksin viimeisiäkatkeria hetkiään. Ei! Lumi narahti mokkasiinin alla; mies, joka seisoihänen vieressään, laski hellävaroen kätensä hänen päälaelleen. Hyvä olihänen poikansa näin tehdessään. Hän muisti muita vanhuksia, jokienpojat eivät olleet jääneet heimosta jälkeen. Mutta hänen poikansa oli.Hän ajatteli menneisyyttä, kunnes nuoren miehen ääni palautti hänetnykyisyyteen.
"Onko sinun hyvä ollaksesi?" kysyi poika.
"Vallan hyvä", vastasi vanhus.
"Vieressäsi on puita", jatkoi nuorempi mies, "ja nuotio palaakirkkaasti. On pilvinen aamu ja pakkanen on lauhtunut. Kohta tuleelumisade. Nyt sataakin jo lunta."
"Niin, nyt sataa jo lunta."
"Heimon miehillä