Kertomus
Kirj.
Tekijän luvalla saksasta suomentanut
Maila Talvio
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1912.
Neljä tai viisi vuosikymmentä sitte nai nuori blankeneseläinen merimiesGuldtien vanhaa sukua — ei luotsintytärtä, jonka hänen tätinsä olivatmääränneet hänelle, vaan jonkinlaisen ruskean, nyrpeän tytöntapaisen,joka eräänä sunnuntai-iltana oli Etzerin rämeiltä eksynyt johonkinblankeneseläiseen tanssisaliin.
Sukulaiset olivat hyvin harmissaan ja nuori mies sai kuulla sen hetiensi päivänä. Mutta kun toisena päivänä eräs vanha, teräväkielinentäti kysyi, miten monta tuhatta kappaletta polttoturvetta nuori emäntäoli tuonutkaan taloon, niin hän viskasi hänet ulos ovesta. Eihänhäntä enään senjälkeen käynyt kiusotteleminen, vaikka mielikin olisitehnyt ja vaikka sukulaiset siitäkin syystä olisivat suoneet hänenelävän kauvemmin; sillä hän läksi kolmantena päivänä Anna HollmannillaSenegambiaan, sai laivalla kuumetaudin ja kuoli siellä. Hänenleskensä, joka luonnostaan ja rämeiden keskellä vietetyn nuoruutensavaikutuksesta oli arka ja yksinäisyyteen taipuvainen sekä lisäksimiehensä varhaisen kuoleman takia nyreissään, erkani nyt kokonaansukulaisista. Hän nimitti heitä halveksien »roskajoukoksi» ja kielsilyhyeen tapaansa pientä poikaansa, jota hän aina kutsui hänen täydellänimellään Jan Guldt’iksi, seurustelemasta heidän kanssaan.
Hän vietti karua, köyhää elämää matalassa, olkikattoisessa töllissärannalla, jossa sellaisia siihen aikaan vielä oli paljon, yhdessätaemmista vuokra-asunnoista, johon kuului kamari ja keittiö, sekäelätti itseään aamusta iltaan pesemällä ja parsimalla vaatteitakymmenkunnalle merimiehelle. Siinä hän tarkasti piti kiinni pennistä jasaattoi yhdenkin pennin takia nostaa kiukkuisen, itsepintaisen rähäkän,mutta tästä painui hänen poikansa nuoreen sieluun uskollisuuden jahiljaisen, jäykän velvollisuudentunnon kuva.
Äiti puhui vähän ja tokaisi nekin vähät äreästi tulemaan, tehdensamalla kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakinvastenmielistä. Mutta siinä vähässä mitä hän sanoi, antoi hän pojansielunelämälle sen ensimäisen suunnan. Hän ei sisunsa katkeruudestatuonut ilmi muuta kuin miehensä kuolemaa koskevia seikkoja ja siinäyhteydessä ilmensi hän aina tulemaan, että Hollmannit, samaisen AnnaHollmannin isännät, kiusasivat laivansa miehistöä nälässä ja muussakinkurjuudessa ja että he olivat syypäät hänen miehensä kuolemaan. Hänkertoi vielä senkin, että pojan isoisä Hollmannien palveluksessa olisaanut surmansa. Hän oli kerran yhdellä heidän laivallaan mennytBrasiliaan, luultavasti olemaan osallisena jossakin huonossa, jokatapauksessa lainvastaisessa yrityksessä ja sille tielleen hän olijäänyt. Näistä molemmista tapauksista hän haasteli, tavallisestiäreiden yksinpuhelujen muodossa. Kun hän sitte oli puhunut loppuun jataasen äänetönnä istui kumartuneena merimiestensä karkeiden, harmaidenvillasukkien ja paksujen paitojen ääreen, lausui hän vielä kerran julkimielipiteensä, kooten äkeän arvostelunsa Hollmanneista seuraavaanmuotoon: »Se oli heidän tahtonsa! Heidän tahtonsa se oli, Jan Guldt.Murhamiehiä he ovat!» Pieni poika häntä vastapäätä kuunteli tätä hänenalituista toisteluansa halukkaasti, sillä hän oli hänen aito poikansaja imi sanat veriinsä.
Hänen kasvaessaan kävi äiti yksinäisen elämänsä ja katkerienajatustensa vaikutuksesta vähitellen niin ihmispeloksi jaharvapuheiseksi, ettei hän enään vaihtanut sanaa kenenkään kan