Erään suvun rappeutumistarina
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Siiri Siegberg
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1925.
Ensimmäinen luku.
»Mitä se on — Mitä se on…»
»Siinäpä se solmu onkin, ma très chère demoiselle!»
Konsulitar Buddenbrook loi silmäyksen lähellä olevassa nojatuolissaistuvaan mieheensä paikaltaan anoppinsa vierestä, suoratyyliseltä,valkoiselta sohvalta, jota koristi kullattu jalopeuranpää ja jonkapatjat olivat päällystetyt kirkkaankeltaisella kankaalla, sekä ryhtyiauttamaan isoisän polvella ikkunan ääressä istuvaa pientä tytärtään.
»Tony!» hän sanoi, »minä uskon, että Jumala—» Ja pieni kahdeksanvuotiashentorakenteinen Antonie, jolla oli yllään aivan ohut vaaleasilkkimekko, käänsi hiukan sievää vaaleakutrista päätään isoisänkasvoista, toisti vielä kerran, katsoen harmaansinisillä silmilläänpinnistyneesti ja mitään näkemättä huoneeseen: »Mitä se on», jasaneli sen jälkeen hitaasti: »Minä uskon, että Jumala», ja lisätensitten nopeasti — »on minut ynnä kaikki muut luontokappaleet luonut»tunsi päässeensä tutulle tolalle ja lateli nyt onnesta loistaenyhteen menoon koko uskonkappaleen tarkalleen vastikään vuonna 1835ilmestyneen katkismuksen uusitun laitoksen sanoilla, jonka sanamuodonkorkeastioppinut senaatti oli hyväksynyt. Kun tyttö oli päässytvauhtiin, tuntui hänestä se samanlaiselta kuin mäenlasku kelkallatalvella veljien kanssa Jerusalemin-vuorelta: pää oli mennä pyörälleeikä voinut pysähtyä, vaikka kuinka olisi tahtonut.
»Lisäksi vaatteet ja kengät», hän hoki, »ruoan ja juoman, kodinja kartanon, vaimon ja lapset, pellon ja karjan…» Hänen tätäladellessaan purskahti vanha M. Johann Buddenbrook peittelemättömäännauruun, hänelle ominaiseen hyväntuuliseen hihitykseen, jota hän johetken aikaa oli pidättänyt. Hän nauroi sydämen pohjasta voidessaanilvehtiä katkismuksen kustannuksella ja oli luultavasti yksinomaantämän vuoksi ryhtynyt koko pikku tutkinnon pitoon. Hän tiedustiTonyn peltoja ja karjaa, kysyi, paljonko tämä tahtoi vehnäsäkistäja alkoi hieroa kauppaa. Hänen pyöreitä, rusottavia ja hyvänsuopiakasvojaan, joita hän ei parhaalla tahdollaankaan olisi saanut vihaisennäköisiksi, kehysti lumivalkoiseksi puuteroitu tukka, josta takanatyöntyi hiirenkarvaisen takin leveälle kaulukselle pieni palmikon alku.Hän oli seitsenkymmenvuotiseksi asti pysynyt uskollisena nuoruutensapukukuosille; hän oli luopunut vain nappien ja isojen taskujenvälisestä kalunakoristuksesta, mutta pitkiä housuja hän ei ollutkäyttänyt koko elämässään. Hänen kaksoisleukansa pullotti leveänä,kaksipoimuisena ja tyynen leppoisana valkoisella pitsiröyhelöllä.
Kaikki olivat yhtyneet hänen nauruunsa, pääasiallisesti kunnioituksestaperheenpäätä kohtaan. M:me. Antoinette Buddenbrook, syntyisinDuchamps, hihitti aivan samaan tapaan kuin hänen miehensä. Tuo pyylevärouva, jonka tukka riippui valkoisina kiharoina korvallisilla,oli puettu mustan- ja vaaleanharmaaraitaiseen, koristeita vaillaolevaan pukuun, joka ilmaisi yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta,ja hänellä oli vieläkin kauniit valkoiset kädet, joissa hän pitelipientä samettista käsilaukkua. Hänen piirteensä olivat vuosienvieriessä ihmeellisesti muovautuneet puolison piirteiden kaltaisiksi.Vain silmien muoto ja eloisa tummuus viittasivat hänen puolittainromaanilaiseen syntyperäänsä; hän polveutui isoisän puolelta eräästäranskalais-sveitsiläisestä suvusta ja oli kotoisin Hampurista.
Hänen miniänsä, ko